Asterix: Valkoinen iiris

Asterix on aina ajankohtainen

Tälläkään kertaa Asterix (ja Obelix) fanit eivät tule pettymään. Juuri ilmestynyt, jo neljäskymmenes Asterix-albumi on takuuvarma sarjakuva ja lukemiskokemus. Ajankohtaisuus näkyy monessa asiassa albumissa, ja jälleen kerran suomentaja Mirka Ulanto on onnistunut hyperloistavasti tuomaan ajankohtaisuuden ja uskomattoman leikittelyn sanakäänteisiinsä. Tässä kohtaa hänelle suuri kumarrus.
Aiheeltaan uusin Asterix albumi on hyvinkin erilainen kuin useammat aikaisemmat. Nyt ei periaatteessa lähdetä millekään suurelle seikkailulle.

Caesarin apuri Ambivalentius (tirsk) nimittäin pistää sekaisin sekä sotajoukot, että varsinkin hyvin tutun Gallialaisen kylän ja kyläläiset. Ambivalentius on korulauseita ja mietteitä viljelevä veijari. Oman aikansa Sarasvuo. Vai miltä kuulostavat seuraavat tyhjät (?) lauseet: ”Mitä merkitsee päästä muiden edelle, jos itseys jää taakse” tai ”omistamasi esineet lopulta omistavat sinut”. Kaikki kyläläiset seppää ja kalakauppiasta myöten ovat täysin sekaisin.

Näillä lirkutuksilla hän nostaa tämän kertaiseen seikkailuun yllättävät hahmot. Kylän päällikön Aladobixen vaimo Smirgeline nimittäin lähtee Ambivalentiuksen matkaan Parisiumiin, josta sitten Asterix, Obelix ja itse kylän päällikkö häntä lähtevät hakemaan takaisin. Toki roomalaisia pistetään köniin ja villisikoja metsästetään. Mutta näissä kummassakaan ei ole samaa tenhoa, johtuen Ambivalentiuksen sananvoimasta.

Conradin piirrosjälki kumartaa hienosti alkuperäiselle taiteelle. Uusi käsikirjoittaja Fabrice Caro, taiteilijanimeltään Fabcaro, on luonut erilaisen ja mielenkiintoisen tarinakokonaisuuden. En tiedä minne pari aikasempaa Asterixia kirjoittanut Jean-Yves Ferri on piilotettu, mutta hyvin Fabcaro näyttää isot saappaat täyttävän.

Loistavaa luettavaa. Hykerryttävän hauskaa kerrontaa ja ihanan tuttuja hahmoja. Täydellinen sarjakuva Asterixin (ja Obelixin) ystäville.