Valerian ja Laureline: Siellä missä tarinoita tehdään

Uudenlainen aika-avaruusagentti seikkailu

Ilmeisesti Valerian ja Laureline seikkailut myyvät ihan kivasti suomessa. Näin toivon. Ettei vain ollut kyse hyvin pienestä ensimmäisestä painoerästä? Toivottavasti näin ei ole. Jäin nimittäin ensimmäisellä kierroksella ilman Egmontilta ruinaamaani arvostelukappaletta. Ja sain sarjakuvan vastikään haltuuni, kun siitä otettiin lisäpainos. Mutta hyvää kannatti odottaa. Albumi siis ilmestyi suomeksi vuoden 2023 loppupuolella.

Tarina jo itsessään alkaa ihanan oudosti. Valerian ja Laureline ovat nimittäin muuttuneet seikkailujen jälkeen lapsiksi. Noin lukioikäisiksi ehkä. Ja kaikki heidän kokemansa aikahyppelyt ja seikkailut ovat pyyhkiytyneet heidän muistoistaan.

Tarina keskittyykin pääosin maapallolle. Mustanmeren rannalla sijaitsee köyhä kylä, josta kuitenkin on löydetty monien himoitsemaa epämetallinoduulia. Lapset lähtevät setänsä (Herra Albert) kanssa kylään tutkimaan tilannetta. Samaan aikaan muutamat muutkin (galaktisetkin) tahot ovat kiinostuneita aineesta järjestettävästä huutokaupasta. Valerian ja Laureline ovat ehkä hieman tietoisia siitä, etteivät ole ihan tavallisia muksuja, ja toki Galaxityn (Maan aika-avaruuspalvelu) koukerot kuuluvat tähänkin tarinaan.

Christin on kirjoittanut hyvinkin erilaisen Valerian ja Laureline tarinan. Se on maanläheinen ja hyvin nykyaikainen. Se käsittelee monia ajankohtaisia asioita, kuten esim ilmastonmuutosta. Vaikka nyt ei sinkoilla avaruudessa ja ajassa, kertomus on kiinnostava ja pitää ainakin aikuisen lukijan otteessansa. 

Virginie Augustin (Christinin sanoin) on ensimmäinen nainen, joka astuu avaruus-ajan poluille, ja vaalii hienosti tätä pitkää kertomusta. 

Olen samaa mieltä. Mikään, tai kukaanhan ei täytä piirtäjä Jean-Claude Mézièresin (1938-2022) jättämää aukkoa. Toki minunkin oli aluksi hieman hankalaa totutella uuteen kuvittajaan, ja VARSINKIN siihen, että Valerian ja Laureline ovat lapsia. Mutta pienen hetken jälkeen kaunis kuvitus vei mennessään. Toki sen sanon, että värimaailma on jotenkin maanläheinen ja jopa tasapaksu. Hieman jäin kaipaamaan avaruusmaailmoiden räiskyviä värejä. Ja tarinassakin oli välillä hieman tyhjäkäyntiä.

Joka tapauksessa tämä tarina ei jätä kylmäksi, ja se on silkkaa nannaa faneille. Sisältä pienen esipuheen alta voi myös lukea Pierre Christinin hauskan tervehdyksen suomalaisille faneille. 

Lisää odotellessa. Kasvavatko lapset vielä joskus aikuisiksi?