Dyyni: osa 2

Maailman upein scifi-elokuva?

Dyynin ensimmäinen osa oli huikea. Onko nyt tehty maailman paras ja upein scifi-elokuva? On. Melkein 35 vuotta sitten luin alkuperäiset Dyyni-kirjat. Kolme osaa. Ensimmäinen vei mukanaan, toinen oli tylsä ja kolmatta en edes muista.

Nyt ohjaaja Denis Villeneuve on nostanut Dyynin uuteen nousuun. Ensimmäinen elokuva kaikkine suoraleikkauksineen oli suorastaan jumalainen kokemus.

Mutta mitä tarjoaa toinen osa?  Se on vielä upeampi, täydellisempi ja parempi! Miten tällainen on edes mahdollista? Elokuva ja koko juoni jatkuu tasan tarkkaan siitä, mihin ensimmäinen elokuva päättyi.

Tässä vaiheessa suosittelen ottamaan kirjat haltuun, se nimittäin helpottaa kovasti leffojen ymmärtämistä, koska vaikka tämäkin on tiivistetty kolmetuntiseksi, silti alkuperäistä kirjaa on käsikirjoitukseen jouduttu saksimaan aivan valtavasti!

Paul Atreidesista (Timothée Chalamet) pedataan Fremenit (free-men) kansan messiasta. Silti taistelu rohdosta ja sen keräämisestä ei lopu. Taustalla häärää hänen noitaäitinsä (huikea Rebecca Ferguson), muotoillen ja pedaten omaa peliänsä kohtasyntyvän tyttärensä valtaa varten. 

Ja totta kai muut valtaa nauttivat haluavat osansa rohdosta. Ja sotaisia selkkauksiahan siitä seuraa. Tässä kohtaa kannatta ihan oikeasti tsekata edellisen osan arvioni tuolta ylhäältä. Se selittää paljon. Sotaa ja valtataistelua. Lisänä huikeaa juonittelua.

Dyyni 2 ei sinänsä ole juonelliselta sisällöltään loppujen lopuksi kovinkaan kummoinen. Se viittaa raamatullisiin ja yhteiskunnallisiin sotiin ja vallanhimoon. Se viittaa messiasiin ja valtaapitäviin. Se on sotaisa ja ärsyttävän nykyaikaan verrattava. Jopa natsismi pyörii ajatuksissani tätä kirjoittaessani. Elokuva on julma, yököttävä, raadollinen ja eeppisellinen perustarina. Mutta miksi elokuva on niin hemmetin hyvä? Jos tarina ei ole sen kummoisempi. Jopa ensimmäisen elokuvan stoori oli paljon mielenkiintoisempi. 

Siihen on montakin hyvää syytä. Ensinnäkin ohjaajana Villeneuve on visuaalisuuden taituri. Jokainen kuva, jokainen kohtaus, jokainen yksityiskohta on täydellinen. Kaikki muodot, kaikki esineet, ovet, vaatteet, naamiot, jopa hiekka-autiomaa ovat täydellisen kauniita. Koko elokuva on kaunis, komea ja äärettömän upea. Se on pelkkää silmäkarkkia.

Toisekseen elokuva ei junnaa missään vaiheessa. Tappelut ovat tappeluita, taistelut taisteluita, dialogi dialogia, ja rakkaustarina turhaa haihattelematta pidetään tiivistettynä.  Mitään kohtausta ei vitkuteta turhaan.

Kolmanneksi hyvät näyttelijät. Osahan kuoli jo ekassa osassa, mutta pääosissa jatkavat täydellisen lahjakas Timothée Chalamet, Zendaya ja Rebecca Ferguson. Ja niin moni muu lahjakas näyttelijä, että tämä arvio ei kertakaikkiaan riitä kaikkia mainitsemaan. Harmikseni ikisuosikkini Christopher Walken on vain pienessä roolissa.

Mutta minkä yllätyksen tekeekään Austin ”Elvis” Butler? Uusi pahis! Maailman ehkä pahin pahis Darth Waderin jälkeen. Mikä heittäytyminen rooliin – arvostan. Leffan jossain punaisella matollahan jo paljastettiin, että Anya Taylor-Joy on mukana elokuvassa. No roolia ei ole vaikea arvata, mutta sillä pedataan hienosti kolmos-osaa. Anya on tässä elokuvassa mukana noin 20 sekuntia. 

Ja sitten näitä hienouksia riittää vaikka kuinka paljon. Mutta mikä tämän leffan tekee, on sen musiikki.Tähän elokuvaan kannattaa sijoitta se muutama roponen enemmän, että näet sen kunnollisessa leffateatterissa HYVÄN äänentoiston kera. 

Pelkästään jylisevät erikoistehosteryminät eivät ole se juttu, Sulje toisella katselukerralla silmäsi ja kuuntele miten upean musiikin Hans Zimmer on tähänkin elokuvaan säveltänyt.  Uskomatonta kauneutta.

Vaikka kakkoskirja oli tylsä. Villeneuve on visualisoinut sen niin upeaksi, että melkein kolme tuntia leffateatterissa ei tunnu miltään. Se tuntuu häkellyttävältä Tämä on enemmän kuin elokuva. Tämä on mielihyvä ja kokemus.