The Substance

Käsittämättömän yököttävä ja hauska elokuva

En kyllä muista milloin olisin viimeksi poistunut pressinäytöksestä näin totaalisen hölmistyneenä. Se fiilis, kun et oikein osaa päässäsi yhtään analysoida, mitä sä äsken oikein näit? Ja tästäkö pitäis vielä kyetä arvio kirjoittamaan? Kokeillaan. 

Mua yhtäaikaa nauratti ja oksetti. Tällaisia leffoja tarvitaan. Näistä jää jälki sieluun ja mahtava fiilis pitkäksi aikaa.  Mutta se ei tarkoita, että tämä olisi kaikkien elokuva. Ei todellakaan. Hieman vaikea elokuva kategorioitavaksi. Päällimmäiseksi nousee esiin ehkä body horror. Mutta samalla myös musta komedia. Hyvin musta. Mustaakin mustempi. Mutta samalla myös taide-elokuva. 

Elisabeth Sparkle (ihan hemmetin huikeassa vedossa oleva Demi Moore) on ikääntymisen myötä laskussa oleva näyttelijätär. Hänelle tarjoutuu tilaisuus käyttää salamyhkäistä Substance-ainetta. Tämän seurauksena hänestä vähän niinkuin kloonautuu uusi nuorempi hän. Sue (Margaret Qualley), joka valloittaa aerobic tv-ohjelmassa Elisabethin manttelinperijättärenä. Ja ura lähtee nousukiitoon. Mutta kuten tiedämme, kloonauksen kanssa ei pitäisi leikkiä. Kumpikin HÄN haluaa elää elämäänsä. Toki toisen voitto on toisen kärsimys. 

Enempää ei juonesta tässä vaiheessa kannata paljastaa. Menkää ja ihmetelkää. Coralie Fargeat on mulle ihan täysin vieras ohjaaja. Mutta jos hän räjäyttää tajuntani tällaisella leffalla, olen täysin avoin hänen tuleville ohjauksilleen. Tämä on sekoitus Kubrickia, Lynchiä ja ennenkaikkea Cronenbergia. Mutta nuo kaikki kolme ovat ehkä liian vakavia. Fargeat osaa laittaa katsojat myös nauramaan. 

Pääosin elokuvan kehoon liittyvät asiat ovat superällöttävää katsottavaa. Mutta samalla ne myös naurattavat. Elokuvan lavastus on jotain uskomattoman silmiä hivelevää. Värimaailma on kuin Almodovarilta lainattua. Soundtrack puree nielemättä. Kovaa kamaa koko leffa kaikkinensa. 

Margaret Qualley on hänkin minulle tuntematon nimi. Mutta voi jukupliut miten hienon roolin hän seksisymbolina vetäisee. Itseironiaa parhaimmillaan. Mutta jos itseironiasta puhutaan, Demi Moore tekee kyllä elämänsä huikeimman roolin. Voikohan tällaiselle elokuvalle antaa Oscareita? Vaikea sanoa. 

Demi Moorehan oli kasarilla ja ysärillä kaikissa leffoissa. Sitten hän katosi jonnekin. Nousi kuin feenix tuhkasta, ja teki paluun muistaakseni Charlien enkelit -leffassa. Naama leikeltynä ja kroppa jumalallisessa kunnossa. Ja nyt hän todellakin uskaltaa heittäytyä vanhenevan tähden saappaisiin. Ja hän tekee sen täydellisesti. Ikäänkuin rooli olisi kirjoitettu häntä varten. Nappi valinta tähän rooliin. 

Leffa oikeasti oksettaa, naurattaa ja vakavoittaa ajattelemaan ikääntymistä.  Minä pidin valtavasti. Moni tulee varmasti vihaamaan tätä leffaa. Antaisin ehdottomasti 6/5 jos pystyisin. Ihana. Kamala. Loistava.