Jere Kostamus ja Big Niitty
Esa Holopainen
Musta ritari
Leppoisaa dekkariutta
Oi kun mahtavaa! Ja ei missään nimessä itse taiteilijan sanoin ”ympäripyöreää liirumlaarumia.” Parisen viikkoa sitten kertoilin Esa Holopaisen Jere Kostamuksen seikkailuista. Ja nyt jo pääsen taas jakamaan ilosanomaa. Myönnettävä on, että näihin kertomuksiin on todellakin mukavaa uppoutua ja eläytyä mukaan.
Tällä kertaa itseasiassa huomasin itsestäni lukijana sellaisen asian, että oikeastaan koko juoni, ja murhamysteerin ratkaisuun pääseminen ei ollut The Thing, vaan enemmänkin seurata, mitä parivaljakko puuhailee. Se jos jokin on mainion tarinankerronnan merkki.
Ja nyt on myönnettävä, että tarinankuljetus on parantunut vinhasti. Pakko myös mainostaa aiempaa tuotantoa, eli ottakaa haltuunne myös Onni on iso taivas.
Tälläkin kertaa koiraoletetut komisario Jere Kostamus ja etsivä Vähämäki selvittävät kuolemantapausta. Nyt nuoren opiskelija naikkosen Viena Möysärin ruumis löytyy joesta.
”Josko pieni tuoppi olutta avaisi ajatuksia”
Tällä kertaa Kostamus ihme kyllä, viettää vähemmän aikaa pubeissa tehden johtopäätöksiään (tätä olisin kyllä kaivannut enemmän edellisen sarjakuvan pohjalta), sillä aikaa kun Vähämäki tekee ns jalkautuvan työn.
Luonto on tälläkin kertaa Holopaisen tarinassa mukana. Nyt lintubongareiden (tipumaakari 😆)muodossa. Onko Viena lintubongaritornissaan nähnyt jotain liikaa? Miten ruumis on kulkeutunut alajuoksulle asti? Tämähän voisi olla vaikka uusi Komisario Palmun seikkailu!
Minne asti kiikareilla näkyy? Muutamat maatilat, ja niiden omistajat ovat epäilyksen alla.
Huomiotani kiinnitti myös sellainen asia, mitä en todellakaan ollut tullut ajatelleekseni, että viattomien lintubongaritornien rakentaminenkin voi aiheuttaa eripuraa. Tässä sarjakuvassa hienosti selitetään sekin puoli. Sisvistäkää siis itseänne ja lukekaa, miksi näin.
Pidin ehdottomasti suoraviivaisesta tarinankerronnasta, ja sen ihanasti rönsyilevistä sivuhaarakkeista.
”Tanakampia vahveroita”
Vähämäen sienitrippi oli ihan huikean tarpeellinen välijuoksutus tarinaan, ja siinä saatiin myös nähdä itse sarjakuvapiirtäjän, Holopaisen taidonnäyte hänen osaamisestaan ja taidoistaan. Jopa niin paljon, että täällä tämä arviota raapustava henkilö miettii tatuoinnin ottamista hänen yhdestä hienosta ruudustaan!
Kuvitushan on ihanan simppeliä mustavalkoisuutta. Hahmot selkeitä ja omaksuttavia. Luontoa kuvataan kauniisti, ja siihen selkeästikin paneudutaan.
Herkkä, hauska, oivaltava ja luontoisa sarjakuva hyvällä dekkarimeiningillä. Ehdottomasti mainio lukukokemus!