Better Man

Paras docudrama, jonka olen koskaan nähnyt

Kipuilen oman ysärin Take Thatin diggaamiseni ja nykyisen varsin vakaasti otettavan artistin rajoilla. Kummalle anna pikkusormeni.  Joku arvosteltavani (näyttelijä) sanoi, että ”hienosti kirjoitan itseäni tekstiin”. Se on kauniisti sanottu, koska haluan kritiikkiini pitää maanläheisinä. Tällä kertaa mainitsen vain sen, että olin sillä Take Thatin vuoden 1994 keikalla ja mulla on Markin hapsutakin hapsut vieläkin aarteiden laatikossani. 

Docudraman voi tehdä monella tavalla. Olemme nähneet esimerkiksi tarinoita Amy Winehousesta, Pricillasta sekä Dianasta. Rakastan ajatusta draamasta, mikä heittää kehiin totuutta ja pientä elokuvantaianomaisuutta. Sellainen tuo tylsään draamadokumenttiin kipinää. Tässä Robbie Williams -tarinassa munaa ja apinankarvaa.  Kuten itse Robbie Williams alussa piruilee katsojille, tällaisena hän näkee itsensä. Elokuvassa Robert Peter Williams nähdään koko elokuvan ajan apinan näköisenä. 

Pelottavinta on taidokas cgi-grafiikka, jolla apina nähdään lapsuudesta nykyisyyteen, koko ajan apinana jolle on tehosteilla sulatettu Robbien kasvot, jopa eleet. Niin taitavasti, että karvapeitteen alta paistavat, jopa hänen tunnistettavat tatuointinsa. 

Elokuvan tarina on perinteinen (tällä kertaa briteissä) nyyhkytarina ryysyistä rikkauksiin. Lapsi joka elää köyhänä, haluaa joksikin muuksi, unelma, isä jättää, äiti huoltaa, isoäiti on parasta elämässä. Sitten pääsy poikabändiin (Take That 🥰), kuuluisuus, bändistä ulos, huumeet, oman uran etsiminen ja tarina jatkuu.

Mutta vaikka nyt vedetään kaikki clicheiset perusasiat valmiiksi ja elokuva on toisaalta yhtä Disney-prinsessatarinaa, silti voidaan vetää parit kokaiiniviivat ja stolishjanaa päälle.

Hitto. Jos käsikirjoitus on kirjoitettu niin ällövalmiiksi ja inhottavan sokeriseksi, niin eihän tästä voi olla tykkäämättä. Joka taimauksella vedetään hittibiisin kohdalla narua, jossa täytyy tuntea kylmätväreet tai itkeä. Sitten näytetään sopivasti keskisormea varsinkin Take Thatille ja managerille tai nauretaan. Ja taas soi se artistin paras biisi joko lapsitähden tai Robbien itsensä esittämänä. Ja se ei haittaa! Koska tunnelma etenee ja fiilis on koko ajan hemmetin hyvä. Niin laskelmoitua kun se briteille on vain mahdollista. 

Musiikki on oikeaa ja läsnä. Oli se lapsen suusta kuultua, Robbien teiniversion esittämää tai jopa ilmeisesti Williamsin itsensä uudelleen leffaa varten laulamaa. Jokainen biisi on kuin nakutettu kohdalleen.  Tämä on ihana sekoitus dokumenttia, elokuvan taikaa, ihan hemmetin upeita musikaali ja tanssikohatuksia ja hyvää mieltä.

Take Thatista vielä sen verran, että olivatpas huikean muka oikeanäköisiä ja se megatanssikohtaus on jotain henkeä salpaava. Samoin Nicole Applettonin (Raechelle Banno) kanssa tehty hyvin klassinen ja kaunis tanssi sai sydämeni sykähtelemään. 

Tämä leffa ei ole hyvänmielen elokuva. Se yrittää olla sellainen, mutta kaiken takana ovat paineet musiikkiin sekä isäsuhteeseen. Leffa vetää vakavaksi ja tuo silti hymyn naamalle. En ihan itkenyt, mutta koin paljon kylmiä väreitä. 

Tällaisia elokuvia pitää tehdä ja näitä täytyy nähdä. Nämä tuovat väriä tähän harmaaseen elämään.