Villikalkkuna
Hienoa nykykomediaa upeilla roolivalinnoilla.
Tampereen teatterisyksy 2014 alkaa Tampereen teatterin (TT) valinnalla, jonka nimestä tai teatterin kupeessa jo pitkään roikkuneista bannereista ei voi päätellä yhtikäs mitään. Mutta tämä Christopher Durangin kirjoittama draamakomedia on kaikkinaisuudessaan hieno. Komedia voitti arvostetun Tony Award -palkinnon vuonna 2012. Aiemmin palkinnon ovat voittaneet niinkin hienot näytelmät kuin Sotahevonen, Angels in America ja Amadeus.
Lavalla vanha sisaruspari on tottunut omaan arkeensa ja tylsyyteensä oman huvilansa rauhassa. Häiriönään vain viikottain käyvä siivooja (aina roolissa, kuin roolissa huikeasti suoriutuva Aliisa Pulkkinen). Häiriötekijäksi saapuu siskoista omaan surulliseen elämäänsä ja talosta ulos päässyt sisko Masha (Elina Rintala) nuoren rakastajansa (Martti Manninen) kanssa, jonka tehtävänä on esitellä kuumaa vartaloansa. Ja vielä naapurinlikka Nina (Johanna Kuuva).
Kaiken katkeruuden ja sopanhämmentämisen joukkoon heitetään naapuritalon naamiaiset, joissa kukin saa olla oma itsensä. Vai saako? Kuka löytää itsensä? Kuka löytää itsestänsä jotain? Teksti on kyllä hyvä. Hieman tavanomainen komedia. Luojan kiitos, kyseessä ei ole farssi. Vihaan niitä.
Hieman älykkyyttä ja ei-teatteri-ihmisille teatterituntemushaasteellisuutta. Tsehov-tuntemus plussaa.
Ohjaus, lavastus, puvustus, meikit, tukat, äänet, valot – kaikki ok.
Mutta haluan arvioida muutaman roolin erikseen. Itseasiassa kaikki. Vierailevana näyttelijänä Johanna Kuuva tekee kauniin ja ehkä hieman eleettömän roolin ”ei-blondina” vaan älykkäänä naapurintyttönä.
Martti Mannista on ilo katsella puolialastomana melkein koko näytelmän ajan. TT:n uusi tulokas tulee varmasti mullistamaan korvamme tulevaisuudessa uskomattomalla lauluäänellään ja lavakarismallaan. Tässä näytelmässä hänelle ei vielä suotu niitä mahdollisuuksia, mutta odotellaan, odotellaan.Näytelmän hieman huomaamaton oman navan kanssa leikittely sai räkäisen naurun kimpoamaan suustani.
Cassandran hippiwoodoonaiselle olisin jopa halunnut lisää lava-aikaa. Aliisa loisti.
Tuija Ernamo ei halunnut pukeutua kääpiöksi, josta ainakin itselläni nousi nauru kurkkuun. Ja onhan Ernamo tehnyt niin huikeita rooleja vuosien varrella, ettei voi muuta kuin kumartaa ja kiittää. Hieno Sonjan rooli. Ja eiväthän nämä vakionäyttelijät koskaan petä. Tylsän ja hennon naisen nopea kasvutarina läpi näytelmän on klisee, mutta Tuija vetää sen hienosti säikkyen. Monologi puhelimessa on upea.
SITTEN ELINA RINTALA. Monta monta näytelmää häneltä nähneenä en voi kun sanoa, että hänestä on viimein kasvanut nainen. Aikuinen nainen. Pois ne diibadaaba-muka-pikkutyttöroolit! Tällaisia rooleja tämä nainen kaipaa! Pääsee oikein irrottelemaan ja olemaan kunnolla vittumainen. Tästä roolihahmosta (jännä sinänsä) löysin eniten itseäni. Luin käsiohjelmasta, että lempinäyttelijättäreni Sigourney Weaver on myös näytellyt tässä näytelmässä. Ja yllätys, Mashan roolin. Hienoa Elina! Ihan nappisuoritus. Tykkäsin paljon.
Mutta helmenä pohjalla Kinnusen Heikki. Mitään muuta en uskalla sanoa, kuin sen, että ton äijän kun näkee lavalla – ja ilmeisesti hänelle mieluisassa roolissa – voi luoja sitä lavakarismaa ja näyttelemisen riemua. Se, mitä Heikistä lähtee noinkin vaativassa roolissa, ja varsinkin se ihan huikean huikea loppumonologi, niin eihän siinä voi kuin vain puistella päätään ja niiata ja kumartaa. Kiitos.
Kaiken kaikkiaan mukavaa katseltavaa. Tekstiltä olisin odottanut enemmän, ja ehkä ohjaukseltakin, mutta tässä kaiken huomion vievät onnistuneet roolivalinnat. Jokainen pääsee omaan ihanan ärsyttävään hurmokselliseen tilaansa. Katsoja nauttii, oli sitten kokenut teatterikävijä tai ei. Hyvää älykästä komediaa.
