Kerkko Koskinen Kollektiivi: 2

Tyhjiötä täydentämään tehty levy.

Kaksi vuotta sitten saimme nautiskella Kollektiivin ensimmäisestä levystä. Uskon, että se lievensi monien Ultra Bra -fanien tuskaa bändin lopetettua noin yksitoista vuotta aiemmin.

Bändin muodostavat kaikki biisit säveltänyt Kerkko Koskinen sekä  Manna, Vuokko Hovatta ja Maija Vilkkumaa.

Ensimmäisellä levyllä Vilkkumaan vielä korvasi huikeasti ääntänsä vuosien mittaan kehittänyt PMMPstäkin tuttu Paula Vesala, kakkoslevyllä häntä kuullaan ainoastaan sanoittajana. Muihin kiireisiin vedoten hän jätti yhtyeen ensimmäisen levyn ja kiertueen jälkeen.

Kummatkin kombot toimivat. Naisten äänet soivat hyvin yhteen. Ja kaikki komppaavat hienosti toisiaan. Välillä jopa täytyy miettiä soolo-osuuksia laulettaessa, että kukahan tässä laulaakaan. Riippuen toki siitä, kuinka vahvana taustat soivat.

Ja nehän soivat. Koskinen osaa säveltää. Biisit alkavat välillä hitaahkoina, kauniina lurituksina, mutta lopulta paisuvat koko torvisoittokunnan hienoksi pauhuksi.

Koskisen musiikkia ei voi tietenkään olla vertaamatta Ultra Brahan, sävelsihän Koskinen oikeastaan kaikki sen biisit.

Ja jos et pidä Ultra Brasta, tätäkään levyä on turha edes yrittää kuunnella. Samoilla hyväksi todetuilla linjoilla mennään. Otteita taistolaislauluista, osin teatterimusiikkia, sanoitukset hämmentävät runsailla, välillä yli hilseenkin menevillä teksteillään. Minä pidän. Jopa sen verran paljon, että omistan Koskisen soolotuotantoakin. Varsinkin hänen ensimmäinen levynsä oli mainio pakkaus. Hänen laulannastaan sitten voikin olla montaa mieltä. Persoonallista sanoisin minä. Kyllähän Nylon Beatkin veti nasaalilla monta kultalevyä…

Vuokko Hovatan tummaa ääntä on aina ilo kuunnella ja sopivan teatraalista esiintymistä kaunis katsella.

Väittäisin, että Kollektiivin kummatkin levyt ovat yhtä hyviä. Ensimmäiseltä nousi lemmikeiksini tietenkin Laura Palmer ja moninaisesti tulkittava Keväällä löydetty ruumis. Ensimmäisellä levyllä oli muutama toiset ylittävä biisi ja jonkinverran taustamusiikimman omaista lauluiloittelua Kakkoslevy on kuitenkin tasapainoisempi ja taidokkaampi kokonaisuutena.

Ensimmäinen sinkku Tallinan-lautta on nerokas biisi varsinkin sanoitukseltaan, mutta se saa myös lanteen väkisinkin keinahtelemaan. Toisesta sinkusta (Lokki) en jostain syystä pidä. Raunioilta rakkautta -biisiin kannattaa syventyä kunnolla. Se on kaunis. Voisi olla vaikka Eino Leinon runo. Yksi parhaimmista on jopa rokahtavasta kauniiksi yhteislauluksi kehittyvä Vesalan sanoittama Oi rakkaus. Mutta letkeän menevä Déjà Vu nousee kyllä huikeimmaksi nostatusbiisiksi. Tässä on munaa.

Hieno levy. Ei tätä päivätolkulla ja joka tilanteessa kuuntele, mutta hyvän hetken tullen solautan tämän cd-soittimeen pyörimään. Sopii illanistujaisiin loppuillan humaltumishetkiin, kun se viimeinen punaviinipullo kiertää ennen baariinlähtöä. Yhteislaulu raikukoon!!!