Klassikot lavalla Redux – ohjaajan versio
Hemmetin hyvää viihdettä ja vatsalihasten koettelemista.
Näin esityksen ensimmäisen kerran kolmisen vuotta sitten Tampereen Teatterin viereisessä ravintola Kivessä. Ja olin jo silloin myyty.
Jos noin vajaan kahden tunnin esityksessä käydään läpi elokuvataiteen syntyhistoria ja viitataan lähemmäs sataan elokuvaan, niin se on tällaiselle leffafriikillehän se on unelmien täyttymys. Esillä ovat Jättiläinen, Batman, Apinoiden planeetta, The Matrix, Debbie Does Dallas ja kymmenet muut. Tuntosarvet pystyssä katsoja bongailee eri repliikeistä, eleistä, muutamista vaatekappaleista ja niin, kyllä, irtoviiksistä tunnettuja elokuvia. Ihan uskomattoman hauskaa.
Onneksi katsojille annetaan käsiohjelman tapainen, eli lista elokuvista mitä ”produktion tekemisessä vahingoitettiin”. Se helpottaa bongailua huomattavasti. Siltikään, vaikka teoksen olen nyt jo kaksi kertaa nähnyt, monta leffaa sujahtaa ohi korvien, näkökentän ja hilseenkin. Mutta aina yhtä hauskaa ja toimivaa.
Juonesta nyt ei liiemmälti voi paljastaa. Ensimmäisellä puoliajalla käydään läpi elokuvan historiaa ja kakkospuoliskolla seurataan näyttelijöiden itse luomaa jännitysnäytelmää, missä aluperäinen Oscar-patsas on varastettu, ja ellei sitä palauteta 24 tunnin aikana, koko maailma tuhoutuu ja sulaa. Sekavaa, mutta erittäin toimivaa ja sairaan hupaisaa.
ESITYS NOJAA kahteen voimavaraan: lyhyenläntä laiheliini Risto Korhonen ja hieman pidempi ja hmmmm, vantterampi Ville Majamaa. Parivaljakko onkin itse käsikirjoittanut iloittelun ohjaaja Mika Eirtovaaran kanssa. Ja huikean hupaisa teksti onkin saatu aikaiseksi. En tiedä monesko versio nyt on menossa, mutta toisaalta sillä ei ole merkitystä. Esitys on kiertänyt suomea, ja sitä on esitetty Tampereellakin eri lavoilla. Pikkujoulukansa varmasti löytää sen Tampereen Teatterin Frenckelin lavalta.
Korhonen ja Majamaa ovat kyllä soma parivaljakko. Kemiat toimivat täydellisesti, ja jopa muutaman kerran saivat uusinta ensi-illassakin toisensa putoamaan hienosti katsojien räjähtäessä nauruun. Kenelläkään ei siis pokka voi pitää tässä esityksessä. Kontaktia yleisöön otetaan hienosti ja saapa yleisö jopa osallistuakin, mutta ei sillä lailla vaivaannuttavasti.
Lavasteita ei tarvita, mutta nyt isommalla lavalla valaistus tuo uutta aspektia esitykseen. Äänimaailma on tietenkin leffoista tuttuja biisejä ja efektejä.
Huikeimmat kohtaukset ovat Majamaan Marlon Brando -hahmo paksuposkisena kummisetänä ja ah niin sulokas Patrick Swayze trikoissaan Dirty Dancingissa. Sekä Korhosen esittämä Ben Hur kahdessa minuutissa (leffahan kestää 212 minuuttia). Yleisö nauroi avoimesti jo alkutekstien vyöryessä valkokankaalle. Kyllä, esityksessä on alku ja lopputekstit.
Itse kieriskelin nauraen ja mahaani pidellen kohtauksessa ”Anonyymit pahikset”. Valitettavasti en halua paljastaa ketkä vuosisadan leffahistorian kaksi superpahista kokouksessa kohtaavat, mutta takaan hersyvät naurut sataprosenttisesti.
Huikean hyvää viihdettä ja takuuvarmat naurut piristämään pimeyttä ja virkistämään tylsiä firman pikkujouluja. Arvostan kovasti kummankin näyttelijän heittäytymistä kaikkiin, herranjumala moneenkohan rooliinsa?!
