Desirèe – Pieni yösoitto

Kaunista, kepeää ja hyvällä maulla. Sitä kesäyön hymyilyä etsiessä

Nyt mennään niillä rajoilla, että miellytetäänkö sitä Toijalan Marttakerhoa vai oikeasti teatterista pitävää normiyleisöä. Tämä esitys on kyllä kombinaatio kaikista nähdyistä farsseista ja loppuunkuluneista musikaaleista.

Ruotsalainen teksti ja sävellys toimii yllättävän hyvin. Kyllä tässä on Webberille kaikkine kummituksineen ja kissoineen hyvä kilpailija.

TARINA PERUSTUU tuttuun kaavaan. On avioparia ja avioparia. Ja sitten kaikkien juonimisien ja voivotteluiden jälkeen pitäisi saattaa ne juuri oikeat parit ja palikat kohdalleen. Näin tässäkin disneymäisessä tarinassa lopulta käy, mutta sitä pakollista onnenkyyneltä ei tarvitse vuodattaa.

Tarina on useasti nähty ja teoksen musiikkikaan ei lopulta pääteemaa lukuunottamatta ole kovinkaan kummoista, mutta tämän musikaalin pelastavatkin muut tekijät.

USKOMATTOMAN HIENOA lavastekikkailua, mutta silti vältytään yltäkylläisyydestä. Lava toki pyörii hienosti, mutta ei liikaa. Ohjaaja ymmärtää, että vaikka etualalla tapahtuu merkittäviä asioita, silti taustalla voi tapahtua pientä, nättiä ja jopa merkitsevää.

Puvustus ja lavastus toimivat hienosti Eero Auvisen uskomattoman hienojen valojen kanssa.

Karkkia silmille. Kuin olisi sokerihumalassa hattarakarusellissa. Puvustuksen värivalikoima hienosti merkitsee, kuka on hyvä, paha ja neutraali. Petra Karjalaisen upeaa punaista tukkaa tukee hänen hahmonsa vihreä puvustus.

TÄYTYY MYÖNTÄÄ, että nuori ohjaajalupaus Miika Muranen jälleen kerran pelottavan huikealla visuaalisuudellaan täyttää odotukset. Tässä jätkässä on kyllä sitä tekstistä löytyvää pervoutta ja hulluutta. Tällaista vanhoillinen teatterimaailma kaipaa. Ravistusta. Sekopäisyyttä. Sanoivatpa ne Toijalan mummot esityksen jälkeen sitten mitä tahansa.

Niin ja onhan tämä sentään Juice Leskisen suomentama. Huikeaa sanakikkailua.

Yleensä musikaaleissa painotus on liikaa laulun sanoissa ja dialogi jää heikoksi. Nyt kummatkin toimivat. Ihanaa pikkutuhmaa pervoilua.

Paras ja mahtavin kohtaus on illallinen. Kuin Jeesuksen viimeinen ateria. Kaikki jota halutaan sanoa, ja päämäärään pyritään oikeasti, saa alkunsa siitä. Tuire Salenius shampanjapäissään kertoo totuuden, sitä edes kuuntelematta.

IHANASTI LAULAVA ja viettelevästi elehtivä Petra Karjalainen vei läpi tunnetilojen koomisesta itkettävään hahmoon. Veeti Kallio oli hieman jäykähkö, mutta hienosti veti roolinsa. Yllättävää oli Severi Saarisen lauluosuus. Ehkä näytelmän kaunein biisi, ja se miten tuo vasta taloon tullut jätkä vetää sen falsetteineen kaikkineen. Yllätyskaunismomentti.

Ikinä ei voi liikaa kiittää uskomattoman käsittämättömän hullun lahjakasta Eeva Kontua. Siellä se käsi vain näkyi montusta ja lahjakas orkesteri soitti.

Mutta kuitenkin mulle jäi päällimäiseksi mieleen Emmi Kaislakarin rooli Petrana kokonaisuudessaan ja jopa yliseksuaalisuudessaankin. Emmi näyttelee vahvasti ja varsinkin biisi, missä laulettiin ”tytön antakaa juhlia kaikkea vaan” , oli koko näytelmän ehdottomasti huikein osuus.

Tällaiselle musikaaleja inhoavalle tämä oli hyvinkin miellyttävä, joskin kepeä kokemus.

Ei niinkään tarinasta, vaan tähtiä tähtiä ja Emmi sinä olet tähti.