Kohtalon tango
Tällä kertaa teatteri muuntautuu valkokankaan maailmaksi
On aina ilo huomata mennessään teatteriin, ettei tiedä yhtään mitään tulevasta illasta. Nimen perusteella odotin tanssillista draamaa, mutta sainkin kunnon seikkailuelokuvan. Nimenomaan elokuvan niin visuaalisesti kuin tarinallisestikin.
”Ehkä varjosi tulee vielä takaisin?”
Tarina liikkuu neljässä eri aikatasossa. Limittäin, lomittain ja päällekkäin. Siksi kahta pääroolia lavalla esittääkin neljä eri näyttelijää. Tarinassa seurataan Buenos Airesin sataman kasvatin Max Costan jännittävää elämää 1900-luvun alusta aina 1966 vuoden Sorrentoon. Tarina ei tosiaankaan kerro tangosta. Tai kertoo se, ainakin osittain. Se kertoo myös shakista, naisesta joka kohdataan aina silloin tällöin, häntä ei kuitenkaan voi koskaan unohtaa. Samalla se on tarina helminauhasta, varkauksista, petkutuksesta ja roolileikeistä.
Harvoin teatteri tarjoaa tällaista dekkarimaista rikos ja arvoitus tarinaa. Itseeni juoni iski jo alkumetreiltä mielenkiinnollaan. Miten tarinat etenevät, miten päähenkilöille käy?
”Shakki on sotaa.”
Näytelmä perustuu Arturo Pérez-Reverten romaaniin (Like 2013, Kohtalon tango), jonka pohjalta Tiina Puumalainen on tehnyt käsikirjoituksen ja ohjannut tämän hienon näytelmän. Itseasiassa kyseessä on maailman ensi-ilta.
Uskoisin, että seuraavaksi Puumalainen voisi valloittaa valkokankaat. Sen verran visuaalista kykyä tältä naiselta löytyy. Tukenaan hänellä on vahva kaarti upeiden näyttelijöiden lisäksi, nimittäin lavastus, valaistus, puvustus, musiikki ja muu tekninen toteutus. Ilman näin rautaista tiimiä TTT:n isoa näyttämöä ei saisi toimimaan tällä tavalla.
Niinkun sanoin, on kun leffaa katselisi. Sopivan taiteellista sellaista. Leikkaukset kohtauksissa toimivat moitteettomasti, ja hienoja kuvakkeita koko lavan täydeltä vyörytetään katsojan silmille. Upeita ovat esimerkiksi varjokohtaukset, joissa vaikka tangoa tanssivat parit näkyvät vain silhuetteina värikästä taustaa vasten.
”On kovaa jäädä aina toiseksi.”
Reilu parikymmentä näyttelijää ja tanssijaa takaavat laadukkaan ja isovaikutelmaisen tuloksen. Tanssiteatteri MD:ltä lainatut tanssijat ovat aina yhtä lahjakkaita, eivätkä nykyään TTTn kalustoon kuuluvat muutkaan tanssijat jää yhtään huonommiksi. Heidän varassaan on tuoda lavalle monia rooleja, mutta tärkeintä ovat upeat Osku Heiskasen suunnittelema koreografiat, joita on ilo katsella. Vaikka pidempäänkin ja enemmänkin. Onneksi Puumalainen käyttää näitä taitavia tanssijoita enemmän kuin joissain TTT:n muiden ohjaajien ohjauksissa aiemmin on nähty, jolloin taitavat tanssijat jäivät pääasiassa näyttämön läpikulkeviksi statisteksi.
Rooleissa Samuli Mujeen nilkki italialainen agentti Mauron hahmo jäi mieleeni, koska ehkä tahattomasti Turun murre paistoi läpi. Ja Eriikka Väliahteen Irina Jasenovic oli suoraan kuin Rillit Huurussa sarjan Amy Farrah Fowler. Tahattomasti tai ei. Toimivat hahmot kummaltakin.
Muuten rooleista tykkäsin kummankin sekä Nicke Lignellin että Jyrki Mänttärin eri aikakausien Max Costa hahmoista. Erilaiset suoritukset, mutta niin lähellä kuitenkin toisiaan. Sielunkumppanuutta? Hienosti vedetty pojat! Mutta kyllä taas naiset vetävät pisimmän korren. Tuntuu siltä, että Soili Markkanen on aina hyvä valinta rooliin kun rooliin. Tämän ammattitaitosen naisen rooleja on aina ilo seurata kaikessa rohevuudessaan. Ja ihanan pikkuroolin vjenäläisaksentissaan tekee iki-ihana Jaana Oravisto. Hyvä naiset!
Hehkutusta hehkutusta. Mutta mikä vikana?
En ole ihan varma. Ehkä pituus? Mutta kun tekstistäkään ei oikein voi lyhentää, enkä haluaisi kuitenkaan kauniita tangokohtauksiakaan poistaa. Ehkä hieman tiivistystä kuitenkin koko tarinaan, kuten poistamalla Max Costan lapsuuteen johdattelevat introkohtaukset.
Komea paketti. Upea musa. Hyvä lavakemia. Hienot tanssit. Ja miellyttävää sinänsä, että tämä sopii monenikäiselle katsojalle. Väittäisin jopa, että leffamaisuus voisi miellyttää jopa hyvinkin nuorta ja kokemattomampaa teatterikävijää?
