Tampereen Teatteri: Patriarkka

Haastavaa tekstiä ja rouheutta

Ohjaaja ja näytelmäkirjailija Juha Jokela käsikirjoitti ja ohjasi tämän näytelmän alunperin 140-vuotisjuhlanäytelmäksi Kansallisteatteriin. Vuosi oli 2012. Eikä muutamassa vuodessa aihe ole vanhentunut pätkääkään. Ilmeisesti se on vain vahvistunut ja voimistunut. Kyse on erilaisisista suhtautumisista vanhenemiseen, sukupolvien toisenlaisesta ajattelumaailmasta, suhteista ja rohkeasti sukupuoliroolittamisesta. Ja monesta muustakin aiheesta.

Vanhempi aviopari Heimo (Heikki Kinnunen) ja Virpi (Ritva Jalonen) päättävät palata Normandiassa vietettyjen vuosien jälkeen takaisin Suomeen, koska Heimo tarvitsee jonkinlaista puurtamista ja tekemistä arkeensa, tyydyttääkseen oman olonsa ja toimettomuutensa. Siinä sivussa perheen lapset heräävät pahaan oloonsa ja pääsevät vanhempiensa takaisinpaluusta johtuvaan uudelleen asetteluun elämässään. Näytelmä seuraa tiiviisti perhettä, heidän muutamia ystäviään ja arkea, kera uuden ydinvoiman, shakinpeluun ja raastavien ihmiskohtaloiden. Tekstinä näytelmä on todella haastava katsojille. Tekstiä, asiaa ja pulputusta lavalla riittää, jopa niinkin paljon, että osa menee ihan ohi ja jää vaan diipa-daapaksi taustalle. Mutta osa kohtauksista kiehtoo niin paljon, että katsoja imeytyy kohti näyttelijöitä ja tuntee melkein elävänsä mukana lavalla.

En ole aiemmin nähnyt ohjaaja Samuli Reunasen ohjauksia, mutta en myöskään ole ehkä koskaan nähnyt näin kauniisti soljuvaa ohjausta. Kohtaukset muuttuvat niin smoothisti, ettei katsoja aina edes tajua katsovansa useaa kohtausta päällekkäin miksatusti. Huikeaa. Vaikka tekstiä riittää, sen jatkumo on oivallettu kauniisti. Muutenkin lavalla nähtiin ja koettiin hienoja uusia ideoita, ja tilaa, sisääntulokäytävää myöten käytettiin lahjakkaasti.

Lavatus oli yksinkertaisuudessaan toimivaa. Samoin valaistus, joka ehkä haki vielä paikkaansa, tai  sitten kontrastit pimeässä oleilevista näyttelijöistä olivatkin ehkä harkittuja? Jonna Lindström onnistuu joka kerta kampauksissa ja maskeissa. Tällä kertaa ihmiset olivat aitoja. Pelottavan aitoja.

Näyttelijöistä liekeissä olivat ehdottomasti itse Kinnunen ja upea Jalonen. Ihan hemmetin hienosti tehdyt vaativat roolit. Kinnunen yllättää jälleen ilmaisullaan. Vakaata ja hienoa. Jalonen pääsee pitkästä aikaa kuohumaan lavalla. Arvostettavaa. Yksittäiset kohtaukset nostivat näytelmän fiilistä. Niistä ehkä hienoin Mari Turusen ja Risto Korhosen synnytyskohtaus. Pelkillä ilmeillä voi saada katsojan kokemaan tuskaa ja naurua.  Jukka Leisti on valittu hienosti itselleen sopivaan rooliin ja Kirsimarja Järvinen avaa ihanasti ja hienolla roolisuorituksellaan pientä, mutta ah, niin makoisaa rooliansa.

Itseasiassa roolitus on loistava, ja kaikki onnistuvat. Näytelmä vakavista ja pohdittavista aiheista.  Vaikea, rankahko, mutta huumorin siivittämä. Ei sieltä helpoimmasta päästä. Suosittelen haastavamman teatterin ystäville. Ei pikkujoulujuhlijoille.