Kissa kuumalla katolla
Rankka teksti kevyellä huumorilla hiljentää yleisön Tampereen Työväen Teatterissa
Rakastan tarkkailla katsojia esityksen aikana, väliajalla ja heidän poistuessaan teatterista. Tänään olin iloinen. Vaikka teksti on alkuperäisiltä sävyiltään ja teemoiltaan rankka, yleisö ei lähde ulos teatterista itku sydämessään, mutta varmasti ajatuksia rinnassaan.
Itse olen elokuvan nähnyt varmaan melkein 25 vuotta sitten viimeksi, mutta se pomppasi heti Next things to do, when you have time -listan kärkeen. Ja viimeisimmästä teatterilavan esityksestäkin taitaa olla jo Tampereella kaksitoista vuotta. Siltikään en tarkalleen muistanut tarinaa kunnolla, enkä varsinkaan sen loppua.
TEKSTI ON ajaton ja hieno. Samaa tematiikkaa löytyy myös vaikuttavista teoksista, kuten Kuka pelkää Wirginia Woolfia ja Pitkän päivän matka yöhön.
TARINA KERTOO syöpäsairaasta isästä, hänen vaimostaan sekä heidän kahdesta tyystiin erilaisesta pojastaan ja heidän, hmmm miten sen sanoisi, hieman ehkä tulevaan rahaan naiduista vaimoista.
Toinen vaimo plopsauttelee lapsia maailmaan kuin pelikone rahaa voittoiselle uhkapelaajalle. Toinen vaimo kiehnää miehensä ympärillä, kuin kissa kuumalla katolla. Varoen ja uhkaillen miehensä tummalla salaisuudella. Kuolema on läsnä koko ajan, mutta kuka nostaa sen kissan pöydälle ja kertoo totuuden?
Miika Muranen on näyttänyt kissankyntensä monessa ohjauksessaan, mutta nyt ei päästä ihan täydellisyyteen. On pari asiaa mistä tässä näytelmässä pidin, ja muutama huonompi lenkki.
Teksti on huikea. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Vahvat aiheet ja rankkuus onneksi lievennetään hienosti luottaen tekstin antamaan ilmavuuteen ja näyttelijöiden ammattitaitoon.
EN PITÄNYT lavastuksesta. Puna-valkoinen maailma heppoisine lavastuksineen näyttää liian harrastajateatterimaiselta. Makuuhuone, joka muuttuu katsojan mielessä erinäisiksi tapahtumapaikoiksi. Sen taustalla siintää ulkotila, joka muuntuu parvekkeeksi, puutarhaksi tai menneisyyden tapahtumapaikaksi. Lavasteiden takaosa osa oli idealtaan hieno, mutta toteutukseltaan keskeneräisen oloinen.
Toisaalta lavastus tukee huikeaa valaistusta, joka siivittää upeasti juonta – ajatuksesta, josta tulee mieleen Viisikko-kirjojen salaisuuksien talo. Kaikki kuuntelevat toistensa salaisuuksia ja ovat vailla jotain. Löyhä lavastus liitettynä hienoon valaistuksen varjotyöhön ilmentää hahmon sokeillemmallakekin Toijalan marttakerholaiselle.
Näytelmän äänimaailmassa sirkkojen siritys, tuuli- ja myrskyefektit olivat toimivia ja ne kuvasivat hyvin tunnetiloja. Oli hauska kuulla näytelmän alussa Suomessa vähemmän tunnetun Haley Reinhartin tulkinta House of the rising sunista – loppukohtauksen Celine Dionin olisin sen sijaan jättänyt pois.
Loppukohtaus niin ikään toisti jo aiemmin Tampereen teatterikeväässä nähtyä kliseetä: yksinäisen spotin valossa pääosan esittäjän päälle leijailivat höyhenet.
MURANEN LIIKUTTELEE jälleen näyttelijöitä taustalla tyylillä, josta pidän. Mutta nyt varsinkin ryhmäkohtaukset puuroutuivat. Pidetään ne näyttelijät siellä taustalla hiljaa!
Kissa kuumalla katolla näytelmän rytmitys oli hyvä. Olisin käyttänyt punakynää isä-poika-kohtauksen tekstissä. Kohtaus olisi myös kaivannut tiivistystä ohjauksessa sekä varsinkin vanhemman Mujeen (Juha) näyttelemisessä. Vaikka onkin Tuire Saleniuksen eläkkeelle siirtymisvuosi, olisin hänenkin rooliinsa kaivannut enemmän luonnetta, tarttumista ja sitä oikea Big Mamaa. Paikoin se sieltä pilkisti upeasti.
MIELESTÄNI NÄYTELMÄN tähdet ja hienoimmat roolit ovat Heidi Kiviharju Margaretina ja Tuukka Huttunen Brickinä. Upeat suoritukset jälleen kerran molemmilta. Kiitos siitä.
Tekstille pisteitä jotka nostavat tätä arvion tähtikaartia. Kiviharju ja Huttunen ansaitsevat kumpikin ainakin puolikkaan nostattavan tähtösen ja Muranen, onhan se nyt hemmetti taitava ohjaaja.
