Vakavuusongelma
Komediaksi tarkoitettu näytelmä venyttää itsensä pakolliseksi draamakomediaksi
Komedian ja draaman väliseutu, se utu siinä välissä, on todella herkkää maastoa. Siihen ei toisaalta saisi koskea tai sitten se täytyisi tehdä todella hellävaroen. Ohjaaja Aleksis Meaney ei ole ollut tätä ohjatessaan tarpeeksi herkistyneessä ja tiedostavassa tilassa. Aihe on todella raskas. Siitä olisi pitänyt tehdä draama todella kevyellä humoristisella otteella tai hersyvä slapstick-komedia. Nyt leijutaan sellaisissa välimaastoossa, että katsoja arvaa loppuratkaisun ja odottaa väliajan viinitarjoilua. Toki tekstikin on todella haastava.
Ikuinen suo, Lintupuisto, asukkaiden unelmalähiö, jota on rakennettu kuin Iisakinkirkkoa ei oikein ota edistyäkseen vaikka kuinka painetaan. Työryhmä kaikkine, jopa laiskoimineen rakennusmiehineen paiskii töitä, huolimatta toisaalta, mitä ulkomaailmassa tapahtuu. Toisaalta johtoportaan Anja (Jaana Oravisto) yrittää pitää langat käsissään ja projektin pyörimässä, vaikka kunnallista työmaata uhkaa yksityistäminen ja muut asiat. Muilla asioilla tässä tarkoitetaan muun muassa pettävää aviomiestä, mutta kaikilla meillä on omat ristit kannettavana.
Keskiöön näytelmä ohjaa työmies-Peten (Matti Pussinen) ja hänelle syystäkin sysättävän Laurin (Konsta Laakso) syvään kuoppaan kaivamaan ja lapioimaan. Erilaiset vuosikymmenet kohtaavat. Pete ei pysty nukkumaan. Harhat entisestä Anjasta (Karoliina Vanne) vievät keskittymisen ja uusi työkaveri on yksinäiseen työskentelemiseen tottuneelle Petelle rasite. Silti eräänlainen yhteishenki löytyy. Kunnes loppu vyöryttää arvattaviakin elementtejä katsojille pohdittavaksi.
Käsikirjoitus ja tarina ovat itseasiassa liian pitkäveteistä katsottavaa turhine sivuhenkilöineen. Kertomuksen ydin olisi riittänyt ihan hyvin. Tekstiä kunnallisasioista ja yhteiskunnanmuutoksesta kyllä piisaa, mutta se ei loppujen lopuksi enää lopuksi ole edes kiinnostavaa.
OHJAAJA liikuttelee näyttelijöitä turhine tekstinpätkineen ympäri upean TTT:n Kellariteatterin tilaa ihan turhan päiten. Minimaalisempi on aina vain tässä upeassa ja intiimissä tilassa toiminut paljon paremmin. Ja kuten sanoin, näyttämöllä on ihan liian paljon porukkaa. Vähempi olisi parempi.
Miksi tunkea pieni tila täyteen turhia rooleja ja liian paljon lavasteita? Ehkä väärä näyttämö? Toisaalta kokonaisuus vaikuttaa kaikkine Ylioppilasteatterimaisine pakollisine ”nyt kaikki soittavat sitä instrumenttia mitä osaavat parhaiten” -kohtauksineen, ehkä jopa epäpätevältä.
MUTTA toki positiivistakin on, ja paljon. Tekstissä, kaikessa sen puuduttavuudessaan on myös helmiä, repliikkejä, jotka oikeasti naurattavat kaiken sen supisuomalaisen työmiemiehenmielen keskellä.
Ihanaa oli nähdä kemia Pussisen ja Vanteen välillä. Pussinen tekee oikeasti upean ja mieleenpainuvan, vahvan roolin monttunsa pohjalla eläneenä duunarina. Vanne komppaa eläväisyydellään, raikkaana, mutta tästä päivästä tietämättömänä (Peten oma sisäinen ”en tahdo” maailma) rakkaana vuosikymmenten takaa.
Myös Laakso uutena kasvona on luonteva, tosin vielä hieman kateissa, mutta kuitenkin vahvaa nuorta voimaa vasten, Pussisen sopivasti eksyksissä olevalle ja itsessään harhailevalle Pete hahmolle.
Kyllä se hieman naurattaa, mutta pääosin tarinan totuus, ajankohtaisuus ja ahdistavuus melkeinpä itkettää. Olisin mielummin ottanut sen kunnon itkun, kuin hajanaiset naurut.
