Myrsky
Shakespearen klassikkoteos kääntyy onneksi myös hienosti nykyaikaan
Shakespeare teatterin lavalla kuulostaa aina tunkkaiselta idealta. Ja varsinkin kun kyseessä on hänen, ei ehkä kuitenkaan mielenkiintoisin teoksensa. Onneksi ohjaaja Tiina Puumalainen on sovittanut hienon ja nykyaikaisen, nykyaikaa peilaavan ja nykyaikaiselle katsojalle suunnatun näytelmän. Siinä häntä on avustanut TTT:n vankka visuaalinen kööri ja taitavat näyttelijät.
SYRJÄYTETTY hallitsija Prospero on karkoitettu tyttärensä Mirandan kanssa syrjäiselle saarelle. Siellä hän kasvattaa magiaansa apunaan ilmanhaltijatar Ariel. Palvelijanaan ja orjanaan saaren kasvatti, epämuodostunut Caliban. Pian saarelle haaksirikkoutuu sekalainen seurakunta joukossaan petollisen karkoituksen onnistumiseen tarkoitettuja henkilöitä. Mukana myös Fredinand, nuori prinssi joka ihastuu Mirandaan. Tarina on kostoa, vallanhalua, juonittelua, anteeksiantamista ja romantiikkaa. Prospero, Ariel apunaan johdattaa saarelle haaksirikkoutuneet ihmiset salaperäisiin peleihinsä, joissa oikea ihmisluonto paljastuu. Lopussa kaikki ratkeaa, mielestäni shakespearemaisesti, jopa yllättävästi. Miten? Sen saatte itse käydä katsomassa.
Puumalainen on tuonut tekstiin helposti lähestyttävää nykyaikaa muovipullomerineen, kännykkäselfieineen (tosin ilman kenttää) ja pistooleineen. Vaikka tarina on melkein kuin perinteinen satu hyvästä ja pahasta, se voisi olla tylsä ja tunkkainen. Mutta pisteet Puumalaiselle uudistuksista. Toki välillä hieman vanhaakin tekstiä kuullaan, jotkut kohtaukset hieman junnaavat ja tarina voisi vikkelämminkin kulkea. Siksi kokonaiskesto 2 tuntia 20 minuuttia väliajan kanssa on juuri sopiva. Tämänhän voisi tehdä vaikka viisituntiseksikin eepokseksi. Muutenkin pidän Puumalaisen tavasta liikuttaa esiintyjiä sopivan kiinnostavasti, silti täyttämättä lavaa äärimmilleen. Tästäpä pääsemmekin sitten siihen lavantäyttöön muilla keinoilla.
Se minkä tarinan vanhahtavuudessa häviämme, visuaalisuudessa voitamme. Teppo Järvinen on Prosperon magiikalla luonut uskomattoman massiiviset, ja silti täydellisesti tarinaa kuljettavat lavasteet. Laiva, Prosperon kotiluola ja saaren kalliot. Sekä yhdessä Puumalaisen kanssa uskomattoman hienot pelottavat olennot.
Valojen ja videoiden puikoissa taas Eero Auvinen on käyttänyt taikuuttaan, niinkuin vain Auviselta olemme tottuneet näkemään. Kaikki hallittua ja kaunista. En tiedä miksi kakkospuoliskon valopylväitä, tikkuja, puikkoja tai mitä lie pitäisi kutsua, mutta ne ovat koko näyttämön täyttäessään sekä leveys, että korkeussuunnassansa todella vaikuttavat. Myös Mirandan ja Fredinandin leijumis ja sukelluskohtaus on kaikessa disneymäisyydessään ihokarvat pystyyn nostattavan kaunis.
Musiikin sävellyksestä vastannut Pekka Siistonen tekee äänisuunnittelusta vastaavan Rauli Roinisen kanssa taidokasta työtä, myös velhomaisen upeasti. TTT:n näyttelijät antavat kaikki kaikkensa. Pentti Helin Prosperona on vakuuttava, jykevä ja nappiosuma rooliin. Jaana Oravisto tuo Arieliin sen roolin vaatiman herkkyyden ja alistumisen, lopussa jopa tukholmasyndoomamaisen anteeksi annon.
Rakastavaiset Maija Lang ja Saska Pulkkinen ovat ensimmäisessä oikeassa rakkaudessaan uskottavia ja hauraita. Lang näyttelee sopivalla herkkyydellä ja intensiteetillä. Pulkkisesta olen tainnut ennenkin sanoa jotain vastaavaa, mutta sanonpa nyt varmuuden vuoksi uudestaan. Tässä nuoressa kundissa on sellaista karismaa ja helmeilevää elinvoimaa, että tämä jätkä pääsee vielä pitkälle.
Helmeilevyydestä pääsemmekin sitten sopivasti meidän juoppokööriin. Näytelmän pelleihin ja odotetuimpiin hahmoihin, joita ilman näytelmä olisi todellakin liian tosikkomainen. Se saako Shakespearen klassikkohahmoja käsitellä näin räävikkäästi, on ihan toinen asia. Minusta saa, ja pitääkin. Samuli Muje, Jyrki Mänttäri ja Miia Selin kaatokännisinä narreina ja muina ovat ehdottomasti näytelmän suola ja parasta antia. Voin vain kuvitella miten fyysisesti rankkaa nuo kolme roolia on vetää. Nousuhumalasta, hiprakkaan, känniin, kaatokänniin, katumuksen hetkenä kuumottavaan krapulaan, ja siitä taas uutta nousua hankkimaan, on uskomatonta katsottavaa ja todellinen taituruuden näyte.
Kyllä tämä ehdottomasti kannattaa käydä katsomassa, vaikka Shalepeare jännittäisikin. Kyllä tuolla katsoja viihtyy ja nauttii. Suosittelen myös katsomaan erilaisen version visionääri ohjaajalta Peter Greenawaylta elokuvan Prosperon kirjat.
