The House That Jack Built

Sarjamurhaajakauhua luetettavalta ohjaajalta

Lars von Trier sai meidät hieman artsuimmista elokuvista tykkäävät pauloihinsa jo vuonna 1996 elokuvallaan Breaking the Waves, sarjallaan Valtakunta ja voitti sydämemme elokuvallaan Dancer in the Dark, jossa Björk loisti pääroolissa. Tuota elokuvaa en ole vieläkään voinut uudestaan katsoa, koska muistan sen kyynelten määrän, mitkä itkin leffaa katsoessani yhdeksäntoista vuotta sitten. Paljon muutakin on matkalle mahtunut. Nyt Trier palaa samankaltaisiin sadistisiin ja kauhuteemaisiin elementteihin, kuin Antichrist-elokuvassaan.

Jack (Matt Dillon) on suht tavallinen mies, joka on, ja haluaa olla jotain insinöörin ja arkkitehdin väliltä. Kohtaaminen pulaan joutuneen ärsyttävän naisen kanssa johtaa veriseen tekoon, joka johtaa kierteeseen. Jackista tulee sarjamurhaaja tahtomattaan. Mieli ja himo tappamiseen vie. Talonrakennusprojektikin jää hieman puolitiehen. 

Elokuva koostuu triersmäisesti episodeista, jotka vievät tarinaa eteenpäin reilun kymmenen vuoden sarjamurhaajamatkan. Välillä tutustutaan arkkitehtuuriin, satuun lampaasta ja tiikeristä, sekä puhutaan ihmiskunnan pahuudesta, politiikasta ja kaikesta muusta elämäämme pyörittävistä asioista.

”Jos aiot huutaa, nyt kannattaisi alottaa”.

Elokuva on ällöttävän brutaali ja väkivaltainen. Melkein voisi luulla katsovansa aitoa snuff-elokuvaa tietäen Trierin sairaan tavan tehdä leffoja. Esimerkiksi Björkhän sanoi, ettei enää koskaan tee yhtään elokuvaa, varsinkaan Trierin kanssa.

Samalla elokuva peilaa meitä ihmisinä ja aikakauttamme ja välinpitämättömyyttämme. Ketään ei kiinnosta jos jotakuta murhataan seinän takana. Emme halua sotkeentua pahaan. Taide-elokuvaksikin tätä kai voisi sanoa. Toisaalta myös yleisöäkosiskelevaksi. Inhottava se jokatapauksessa on. Matt Dillon on saanut pitkästä aikaa todella ison ja vaikuttavan roolin, ja näyttää nauttivan siitä. Hyvin hän sen hoitaakin. 

Hieno, kaunis ja ällöttävä.