Äiti

Jokaisella äidillä on syynsä

Mä vihaan aamupressejä. Mä vihaan mennä elokuviin katsomaan kotimaista vaikertelua ennen kello kymmentä. Mulle kaveri ilmoitti, että: ”mene Gekko katsomaan tämä leffa. Sähän tykkäät Jaana Saarisesta.” Ja mä menin.

Elokuvan arvoituksellinen alku näyttää meille pienen tytön, veritahra vaaleissa hiuksissaan sekä ohimollaan. 

Elokuva ei ole arvoitus, eikä sen täydykään olla. Katsoja omalla älykkyydellään osaa kyllä asettaa palat kohdalleen. Silti elokuva imee mukaansa. Mutta se tekee sen vain Jaana Saarisen vuoksi.

Vanhempi nainen (Jaana Saarinen) palaa kyläpahaseen etsimään tytärtänsä. Synkkä salaisuus, kylän juorut, merkityn naisen taakka niskassaan elämä ei ole helppoa. Ihmisen tuskaa läpinäkevä mies (Matti Pajulahti) antaa armoa teippiside naamassansa elämää yrittävälle naiselle mahdollisuuden. 

Juoni on siinä. Sen pituinen se. Ja se riittää. Ohjaaja käsikirjoittaja Samppa Batal tekee hienoa jälkeä. Vaikka käsikirjoitus on hieman tynkä ja elokuvan täyteroolit ovat amatöörimaista näyttelemistä, silti perusidea on kamalalla tavalla kaunis. Mitä äiti ei tekisi? Batal heittää totuuksia, välillä jopa humoristisia ajatuksia meistä ihmisistä, meidän ahdistuksesta, peloista ja toiminnoista. 

Äidin retki tyttären etsimisessä on raastavaa katsottavaa. Äidin vuodet vankilassa. Yhteiskunnasta putoaminen ja hyljintä, saavata katsojan tuntemaan pahaa oloa ja ärsyttävällä tavalla halveksuntaa.

Elokuva kompuroi hieman juonellisesti ja ohjauksellisesti. Rehellisesti sanottuna, jos Saarinen ei olisi pääosassa, tältä putoaisi ainakin puolitoista tähteä. Mutta koska Batal on saanut näin huikean naisen paljastamaan itsestänä ihan mielettömiä puolia, elokuvalle on jo tässä vaiheessa pakko antaa neljä tähteä.

Jaana Saarinen tekee nyt sellaisen roolin, mihin moni tuon ikäinen naisnäyttelijä ei lähtisi, tai ei uskaltaisi lähteä. Saarinen antaa ja paljastaa kaikkensa. Batalin raaka kamera pitää Saarista tiukasti lähikuvissa, paljastaen kaikki ikääntymisestä. Maksaläiskät, pakenevan hiusrajan, harmaat hiukset, ihon uurteet, allit, ihan kaiken.

Ja mitä tekee Saarinen? Elämänsä hienoimman roolin! Kerrassaan upea aikuinen nainen, joka uskaltaa näyttää, siltä miltä näyttää. Julkisuudessa me näemme hänet upeana ja hehkeänä, nyt kauniina ja hehkuvana. Luonnollisena. Tässä on jotain yhtä upeaa, mitä Eeva Litmanen teki elokuvassa Rakkaudella Maire. 

Olen sanaton nyt. Elokuvan loppu on hieno. Hieman arvattava. Ohjaajalle tsemppiä, upeaa duunia! Lisää tällaista! Ja Saariselle paljon näin mahtavia rooleja.