Koiran morsiamet

Kauniin rosoinen tarina vanhenevista siskoksista 

Sirkku Peltola tuo ja nimenomaan luo katsojille jälleen kerran intensiivisen draamakomedian, joka ei varmasti jätä ketään tunteettomaksi. Peltolalla on hieno kyky syöstä hellällä tavalla katsojien silmille sellaista asiaa, mistä tiedämme, minkä tunnemme ja koemme, mutta haluammeko kohdata sitä? Olen sitä mieltä, että Peltola on parhaimmillaan tällaisissa pienissä tiloissa, kun näyttelijät ovat läsnsä, ja melkein yleisön kosketeltavissa. Siksi jälleen kerran nostan esille Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterin tärkeyden. Siellä olen parhaat, koskettavimmat ja upeimmat näytelmät nähnyt. Ei aina tarvita ison lavan jylhyyttä ja joukoittain katsojia ympärille. Pieni on kaunista ja toimii.

VANHENEVAT SISKOKSET, joiden kummankin samansävyinen, halvasti värjätty tukka, josta tyvikasvu pukkaa jo harmaata, ja kertoo, että rahaa tai aikaa ei ole tehdä asian hyväksi mitään. Niin kuin koko elämässä. Tulikki (Teija Auvinen) on ollut pubiruusu ja RAY-pelikoneiden kuningatar. Nyt hän on sohvaan kiinni kasvanut suo. Kolmeen vuoteen poistumatta siskosten yhteisestä asunnosta. Valma (Sari Mällinen, vierailija) huolehtii pienistä elämän asioista, kuten einesruuasta. Samalla stalkaten nuorta salskeaa Andya (Saska Pulkkinen). Stalkkaamisesta ja mielikuvituspoikaystästään, hän on luonut oman maailmansa, josta siskolle heitetään vain valkoisia valheita.

Ensimmäinen puolisko näyttää sohvalla päivämääriä luettelevan Tulikin, ja pilvilinnoissa elävän Valman. Toinen puolisko kääntää asetelman toisinpäin. Valma vaipuu saavuttamattoman rakkauden vuoksi sohvan syövereihin. Tulikin on otettava itseään niskasta kiinni, kohdattava ulkomaailma ja kerrottava myös Andylle asioiden laita.

Sekä Mällinen että Auvinen loistavat vanhenevien, oman elämänsä ahdingossa ja sisar rakkaudessa sekä myös sisar hulluudessa, rooleissansa. Sari Mällistä en ole koskaan lavalla nähnyt, mutta nyt voin sanoa, että hänen lavakarismansa on tunteita herättävä ja voimallinen. Auvinen on vuosi toisensa jälkeen kohonnut rooleissansa mitä superimpaan tilaan. Hän alkaa olla talon vakuuttavimpia näyttelijäkonkareita. Kumpikin pääsee tekemään rooleissaan raastavuutta, rakkautta ja jopa humoristisuutta.

Saska Pulkkinen nuorena kykynä ottaa draaman haltuunsa pienellä roolillaan. Jäntevän hermostunut, kulissit ylläpitävä, nyt jo työtön rooli nousee upeasti näytelmän myötä, ja päätyy yllättävään loppuratkaisuun.

PELTOLA OSAA valita hienot näyttelijät upeasti kirjoittamiinsa rooleihin. Ja saa kokonaisuuden toimimaan hienosti pienessä tilassa. Katsoja elää täysin mukana siskoksien mielenmaisemissa.

Vääjäämättä tulee pienesti mieleen rakastamani klassikko What ever happened to Baby Jane. Mutta onneksi ihan niin creepyksi ei mennä. Simppeli lavastus, äänine ja valoineen sopivan suppeasti tukee hienoa esitystä. Kaunis ja varma kokonaisuus.