Juhannustanssit

Pannassakin ollut klassikko vääntyy rohkeaksi sovitukseksi

Tämä on taas niitä teoksia, joka jakaa katsojien mielipiteet. Itse tykkäsin vimmaisesta ja kuumeisesta sovituksesta kovasti. Valitettavasti pääsin teoksen nyt vasta, reilusti ensi-illan jälkeen katsomaan, joten olen siitä supinaa ja jurnutusta kuullut. Rohkein mielin silti aion oman mielipiteeni tuoda julki, vaikka jumalanpilkasta syytettyä teosta en ole lukenutkaan, mutta aion lukea sen.

Itse tarinahan sopii teatterilavalle, tällä lailla taidokkaasti ohjattuna (Linda Wallgren) ja hienosti Hannu Salaman alkuperäisteoksesta käsikirjoitettuna (Juho Gröndahl) vallan mainiosti.

Ihmiskohtaloita suviyössä, hieman käpyäkin selän alla ja lisäksi juhannuksen taikaa. Lavatansseissa maaseudulla ihmisten elämät kietoutuvat kokon roihutessa taustalla toisiinsa. On maalta kaupunkiin muuttaneita, omaan maaseudulle jäämiseen hyväksyneitä, rakkauskohtaloita uusia ja vanhoja. Kyräilyä ja kaipuuta. Episodimaisesti viljellyt tarinat vievät katsojat ihmettelemään montaa mielenkiintoista tarinaa. Hahmot tuntevat periaatteessa kaikki toisensa, niin vain kuin pienellä paikkakunnalla tunnetaan. Lisäksi tekstiin on lisätty pala yhteiskunnallista  kritiikkiä, teatterin yt-neuvotteluja ja nykyaikaa. Faktaa ja fiktiota sekoitetaan. Onko näyttelijä itse näyttelijä, vai roolissaan?

Ohjaaja Wallgren tykittää katsojien silmille kaikkea mahdollista. Mistään Jumalan teatterista ja kakan katsomoon heittämisestä ei kuitenkaan ole kyse. Vaikka lavalla paljon erikoistakin tapahtuu, itse en kuitenkaan jaksannut hämmentyä tai kauhistua, koska periaatteessa kaikki tuo oli jo nähty teattereissa aiemminkin. Myös yleisön osallistumaan kosiskelu ja katsomon käyttäminen näyttämön jatkeena, oli tehty sopivan rennosti ja liikaa sydämentykytyksiä aiheuttavasti. Mielestäni tyylikkäästi. 

Toki sieltä nyt aina löytyy, katsomon puolelta se ihminen, joka kaivaa nitropurkkia esiin väliajalla, ja huokailee, kuinka musiikki on liian kovalla ja välkkyvät valot käyvät silmiin. Minun mielestäni teatteri on parhaimmillaan moniaistillinen kokemus. Voit pelkän näyttelijätyön lisäksi nähdä valojen kirjon, kuulla monimuotoisen musiikin, tuntea bassonjytkeen penkissäsi, ja jos tuuri käy haistaa hikisen juhannustanssijan hajun, tämän kömpiessä luettelemaan replojaan penkille viereesi. Aina teatteriesityksen ei tarvitse olla valmiiksi siloteltua ja turvallista Piltti-vauvanruokaa. Se saa olla sitäkin, mutta välillä tarvitaan tällaista kunnon irtiottoa ja räjähdysvaaraa. 

Koko TTT:n mainio näyttelijäkaarti tekee mahtavaa duunia vierailijoineen. Kaikki saavat sopivan siivun esittääkseen juhannusyön kohtaloita. Kaikki antavat itsestään täydet sata prosenttia. Ilmeisesti näin mielenkiintoista ja vaativaakin teosta on oikeasti miellyttävää tehdä. Se nimittäin henkii näytteiljöistä katsomoon. Kaikki ovat läsnä upeasti, eikä kukaan lähde tallomaan kenenkään varpaita. Fyysisesti teos on varmasti esittäjilleen rankka. Ohjaaja pitää kaartinsa melkein koko ajan liikkeessä, milloin tanssien, milloin hiipien, milloin kävellen, tai milloin lattialla kiemurrellen.

Näyttämö pyörii, valtava bussi keskellä muuntautuu saunaksi, tanssilavaksi, back stageksi ja moneksi muuksi. Nerokasta lavastusta. 

Kaikkein eniten mieleeni näytelmästä jää kuitenkin musiikki. Näyttelevä bändi on kerta kaikkisen mainio. Biisit, sanoitukset ja sovitukset ovat huikeita!

Näytelmän viimeistä teknojumputusta olisi kuunnellut vaikka pidempäänkin. Hieman teki mieli rynnätä lavalle ja yhtyä näyttelijöiden hurjaan loppuaktiin, jonka he toki itse lopulta katkaisevat.

Upea teos, jonka rohkenee ihan varmasti mennä katsomaan, vaikka se naapurin Aino ja Esko eivät siitä tykänneetkään. Minä ja avecini pidimme. Ja itse asiassa tuntui suurin osa yleisöstäkin pitävän. 

Rohkea, yllättävä ja kuumeisen viehättävä kokemus.