Aalto – Don’t Forget to Play
Kuvassa: Heidi Kiviharju ja Anne-Mari Alaspää.
Kuva: Teppo Järvinen.
Yksinkertaista ja kiehtovaa visuaalista teatteria
Viihdyn aina Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterin tiloissa ja katsomossa. Aina jännittää yhtä paljon. Mitä tällä kertaa saan nähdä ja kokea? Määritelmät : ”visuaalinen teatteri”, ”esitys ei perustu dialogiin” ja ”muoto ja sisältö syntyi prosessissa koko työryhmän yhteisenä tutkimusmatkana”, kuulostavat aina häiritsevän poikkitaiteelliselta. Mutta katsoja ei joudu pettymään, jos on valmis ja vastaanottavainen.
Esitys alkaa ja päättyy Alvar Aallon puheella vuodelta 1972. Puhe sisältää paljon elämänviisauksia ja totuuksia. Se on upea puhe. Välissä käydään läpi suunnittelua, arkkitehtuuria, Fibonaccin lukujonoa, Alvar Aallon ja Aino Marsio-Aallon elämää. Pienissä määrin. Sillä lailla, että katsojan kiinnostus näitä taiteilijoita kohtaan herää. Kuullaan myös lisää mielenkiintoa herättäviä asiantuntijakommentteja videoiden muodossa. Nähdään Aaltojen töitä, luonnoksia ja piirroksia. Katsoja odottaa vesi kielellä jotain huipennusta , mutta toisaalta myös hyvä, että sitä ei myöskään anneta.
Ohjaaja Tiina Puumalainen on työryhmineen konseptoinut uuden teoksen teatterinjohtaja Otso Kauton tilauksesta. Esityksen neljä näyttelijää: Heidi Kiviharju, Jaana Oravisto, Anne-Mari Alaspää ja Pentti Helin ovat vain yksi monesta osasta tässä visuaalisesti komeassa teoksessa. Ja kaikki ovat lavalla ihanan tasavertaisesti. Tosin Alaspään laululanta oli huikea ja yllättävän mieluinen tehokeino. Teos koostuu hyvin vahvasti myös Teppo Järvisen, jälleen kerran yksinkertaisen tyylikkäästä ja moneksi muotoutuvasta lavastussuunnittelusta.
Pekka Siistonen on säveltänyt esitykseen katsojaa tunnelmasta toiseen vievän musiikin, joka myös muuntautuu tilanteesta toiseen. Siistonen vastaa myös muusta äänisuunnittelusta. Juha Haapasalon valosuunnittelu tukee oivasti hänen Järvisen kanssa luomaansa videosuunnittelua, joka, väitän nyt, on tässä teoksessa kokonaisuuden kiehtovin ja arvokkain juttu. Teoksen pääraaka-aine. Silmiähivelevän tyylikästä ja yllätyksiä antavaa. Projisointeja olisi voinut katsoa loputtomiin. Ja muuntautuvat pinnat, mihin ne heijastetaan, tuovat uudenlaisen kolmiulotteisuuden katsojien nautittavaksi.
Aina ei tarvita paljetteja ja suurta lavaa hienon tunnelman luomiseksi. Pieni, yksinkertainen ja kiehtova on aivan yhtä kaunista.
Suosittelen menemään rohkeasti ja yllättyvästi katsomaan.
