Kuka pelkää Virginia Woolfia

Psykologinen ja viinanhuuruinen taistelutanner olohuoneessa.

Fakta on se, että Tampereen Teatterin Kuka pelkää Virginia Woolfia on ehdottomasti tämän syksyn paras teatteriensi-ilta Tampereella. Edward Albeenin vuonna 1962 ensi-iltansa saanut näytelmä on edelleen tänäkin päivänä täysin toimiva psykologinen hurjastelu. Vaikka hiljattain näin Oscar-palkitun elokuvaversion vuodelta 1966, mikään ei voita Tampereen Teatterin Frenckel-näyttämön upeaa teosta. Siihen on monta syytä, jotka kerron hieman myöhemmin.

Tarina alkaa, kun vanhempi pariskunta Martha (Ritva Jalonen) ja George (Esa Latva-Äijö) saapuvat yöllä kotiinsa juhlista hieman päihtyneenä. Juopottelu jatkuu, ja pian jatkoille saapuu myös nuorempi pariskunta Honey (Linda Wiklund) ja Nick (Kai Vaine), tietämättä minkälaiseen psykologiseen peliin ja hulluuden hurrikaaniin heidät kohta vedetään mukaan.

Martha ja George käyvät sanallista sotaa keskenään monistakin asioista ja tahallansa vetävät nuorenparin sairaisiin leikkeihinsä mukaan. Tujut viinapaukut virtaavat ja neljä ihmistä mittelöivät keskenään läpi päättymättömältä tuntuvan yön. Kunnes aamun valjetessa jäljellä on vain rikki revittyjä sieluja ja auringon ensisäteissä on myös paljastumisen ja leikin lopun aika.

Syyt näytelmän huikeuteen ovat yksinkertaiset. Albeenin teksti kaikessa pirullisuudessaan on kerta kaikkisen mainio. Dialogi on puhdasta kultaa ja neroutta kaikessa inhimillisessä sairaudessaan. Näytelmä tykittää mieletöntä tavaraa koko pituutensa ajan. Tunti kaksikymmentä viisi minuuttia ennen väliaikaa hurahti tuosta vaan. Tuntui, että tekstiä olisi voinut kuunnella loputtomiin ilman taukoa. Ja neroutta käsikirjoituksessa on se, että vaikka taustavire on koko ajan piinaavan ahdistava, katsoja ei voi olla nauramatta Marthan ja Georgen sanallisille sivalluksille.

Toinen erittäin tärkeä syy näytelmän totaaliseen onnistumiseen on se, että se on annettu Marika Vapaavuoren ohjattavaksi. Suorastaan palvon Marikaa. Kaikki mihin hän ryhtyy, myös onnistuu. Tetterillisesti. Näkee ja melkein tuntee, että tässä on teksti, minkä hän on halunnut ohjata ja tuoda julki. Vaikka käsittääkseni Woolfin toteutukseen on hyvinkin tarkat ohjeet perikunnalta, silti Marikan oma kädenjälki näkyy ja kuuluu. Kiitos jälleen kerran upeasta elämyksestä.

Teknisesti näytelmä on täydellisen toimiva. Isoin syy kappaleen onnistumisessa on hienot ja tarkat roolitukset. Linda Wiklundin Honey on juurikin hieman yksinkertainen, oksenteleva ja kapealanteinen kuin kuuluukin. Wiklundin hiprakoitumista lavalla on ilo seurata. Missään vaiheessa Honeyn rooli ei kuitenkaan mene yli, joka olisi pelottavan mahdollista. Siitä Wiklund pitää visusti huolen. Nickin roolissa Kai Vaine yrittää kovin panna hanttiin isäntäparille, mutta on lopulta vain epäonnistunut ori ja palveluspoika. Vaine hoitaa roolinsa komealla karismallaan ja tarkalla näyttelijäntyöllä maaliin.

Uskoisin Esa Latva-Äijön hieroneen karvaisia käsiään yhteen, tai en minä tiedä kuinka karvaiset ne ovat, kuullessaan päätyvänsä Georgen haastavaan rooliin. Ja Esahan tekee roolin takuuvarmalla tyylillään. En voi kuin ihailla taas kerran herran taituruutta tässä pirun haastavassa roolissa. Koska George on mielestäni kuitenkin tekstissä SE hahmo, joka lopulta pitää koko huojuvan korttitalon jollain lailla kasassa, ja jopa kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tässäkin voisi mennä pahasti metsään, mutta ihanaan Esaan voi aina luottaa.

Ja sitten Martha. Voi Martha. Maailmankaikkeuden yksi kettumaisimmista naisista. Miten paljon katkeruutta, vihaa ja pahanilkisyyttä voi yhden naisen sisällä olla? Ja Ritva Jalonen on juuri oikea lähettiläs tälle pahanhengettärelle! Kutsukaa manaaja paikalle! Ritva on päässyt loistavan uransa aikana työstämään hienoja rooleja, mutta uskoisin myös hänen hieroneen (ei karvaisia) käsiään yhteen roolituksen aikana. Tämä Marthan rooli on kuin luotu Ritvalle. Ja kyllä hän tämän raivottaren hiton hyvin hoitaakin. Kaikki neljä näyttelijää luovat katsojalle upean hetken teatterin mahtavassa taikamaailmassa.

Jälleen kerran pääsen käyttämään sanaa perusteatteri. Näyttelijät käyttävät ilmaisua pertsa. Hyvää laadukasta hyvin kirjoitettua, tarkasti ohjattua klassista teatteria täydellisillä näyttelijöillä, ilman kaikenmaailman krumeluureja. Tällaisessa katsojan silmä ja sielu lepää.

Kiitos. Ja kiitos myös jälleen kerran, kun pystyin tuntemaan itseni turvatuksi teatterin tiloissa. Kiitos myös kanssa katsojille siitä, että käytitte maskia ja muistitte turvavälit.
Näillä eväillä jos saisimme toimintaa jatkettua järkevästi.