Poikakoodi

Perheen kasvutarina

Ensin huonot uutiset. Näytelmässä on niin paljon yli hilseen menevää tekstiä, että katsomossa ahdistuu. Sitten hyvät uutiset. Näytelmä on huikean hyvä, ajankohtainen ja sen näyttelijäsuoritukset ovat huippuluokkaa.

Kati Kaartisen näytelmä Poikakoodi haastaa tekstillisesti katsojan. Tekstiä on hirvittävän paljon. Hienoja sanoja, hienoja asioita, mutta huomattavasti vähempikin riittäisi. Erilaisten ”oppineiden” ja ”kouluttajien” paasaaminen käsikirjoituksessa ylilyö katsojaa. Tulee ahdinko ja tupaten täyttymys jo alkumetreillä. Mutta alun jälkeen tilanne rauhoittuu ja tasaantuu. Katsoja pääsee nauttimaan loistavasta käsikirjoituksesta, joka löytyy kaiken yltäkylläisyyden alta.

Tarina on ajankohtainen, tärkeä, aistikas ja rujon kaunis. Perhe – äiti (Minna Hokkanen) ei pysy kartalla lapsiensa kasvamisessa. Lapset puhuvat eri kieltä kuin hän. Nykykieltä. Poika (Verneri Lilja) elää myrskyisää murrosikää. Tasapainoilee ja horjuilee aikuisuuden ja muista riippumattomuuden rajamaastossa. Sukupuolineutraali N (Heidi Kiviharju) tuskailee toisaalta oman päänsä kanssa, mutta yrittää kuitenkin pitää myös jollain tavalla huolta äidistään ja veljestään.

Ilmeisen älykkäät lapset tuovat ajatuksillaan ja itsensä etsimisellään haasteita äidin elämään, jonka arki on väsymystä, töitä ja Salen ruokakassien kantamista. 

Äiti yrittää kovasti ymmärtää ja kuunnella lapsiaan. Oli näillä sitten haastavia kysymyksiä vaikka keskellä yötä. N tasapainoilee oman päänsä ja identiteettinsä kanssa. Vanhempana sisaruksena hän yrittää toppuutella veljeänsä, mutta samalla pitää myös huolta äidistä, joka ei pysy kiinni etenevässä ajankuvassa.

Poika on hyvin haastava, rasittava, ärsyttävä, mutta myös herkkä hahmo. Murrosiän vuoristorata myllertää. Pää toimii tuhatta ja sataa, mutta ymmärtääkö muu perhe häntä? Ymmärtääkö hän itsekään itseään?

Vaikka sivistyssanoja ja tekstiä on liikaa, ohjaaja Olka Horila onnistuu upeasti kaivamaan rujon kauniin, ja varmasti jokapäiväisen tarinan tekstin läpi. Itse olisin käyttänyt käsikirjoituksessa paljon punakynää, ja tuonut tämän tarinan paljon yksinkertaisemmin ja kansanomaisemmin esille. Koska tarina poikana olemisesta, ja varsinkin äitiydestä on erittäin uskottava ja upea. Siinä on rosoa ja koskettavuutta.

Teppo Järvisen minimalistinen lavastussuunnittelu toimii jämerästi. Liikuteltavat ovet, joita ohjaaja Horila hyödyntää hienosti toimivat vertauskuvallisina asioina monimerkityksellisesti. Kolmen näyttelijän kombo ja kemiat toimivat ihan nappisuorituksena. Heidi Kiviharju tekee vankan roolin perheen ”järjen äänenä”. Pidän Heidin tavasta ja taidoista luoda aina erilaisia hienoja roolisuorituksia. 

Verneri Lilja taas tekee ehkä tähän astisista rooleistaan sen ehkä huikeimman. Edes Hitler ja Blondi -näytelmässä, tästä nuoresta miehestä ei oltu saatu näin paljoa hienoutta ja taidokkuutta irti. Ehkä syynä oli varsin vaikuttavan Seela Sellan läsnäolo. Mutta nyt Lilja on kovassa tykityksessä. Selkeästi myös nauttii ärsyttävän kakkamaisesta roolistaan kipuilevana, ja hukassakin olevana teininä, joka on kuitenkin riippuvainen äidistään. 

Ja sitten Minna Hokkanen. Voi kun minä tuota naista niin palvon! Jälleen kerran saamme katsomossa nauttia uskomattoman tarkasta ajoituksesta ja taiturimaisesta näyttelemisestä. Hokkasen jokainen ele ja ilme tuo äitihahmoon niin syvästi uskottavuutta, että sydäntä raastaa. Hienoa, että hänet on tähän helvetillisen vaativaan rooliin valittu. Tähän kohtaan iso sydän! Hokkasen pieni monologi käsilaukulleen ja Salen kasseille, sekä humalainen kotiintulo ovat näytelmän upeimpia kohtauksia. Saattoi jopa hieman käväistä mielessä Absolutely Fabulous sarjan Edina.

Vaikka tekstiä ja ”muka-asiaa” on liikaa, näytelmän keskiöstä kumpuaa hieno ja ajatuksia herättävä tarina. Käsikirjoitus aiheuttaa useat spontaanit röhönaurut, mutta pistää myös ajattelemaan. Itselläni ei ole lapsia. Jos lapseni olisivat tuollaisia, muuttaisin pois kotoa. Väkevä ja vahva näytelmä. Ehkä tämän nimi kuitenkin pitäisi olla Äitikoodi?