Veden vartija

Suomalainen dystopia valloittaa valkokankaat

Veden vartija elokuva perustuu Emmi Itärannan kansainvälisesti monelle kielelle käännettyyn romaaniin Teemestarin kirja. Ensimmäinen kosketus tekstiin minulta on Ahaa-teatterin näytelmäsovitus kirjasta nimellä Veden muisti, Tommi Kainulaisen ohjauksena. Tuosta näytelmästä pidin kovastikin. 

Elokuvan taasen on ohjannut Saara Saarela, joka ei äkkiseltään nimenä sanonut mitään. Pienen wikipedioinnin jälkeen tajusin, että Saarela on vuonna 2005 ohjannut Ylelle kolmiosaisen sarjan Yövuoro. Tuossa sarjassa minäkin piipahdan hyvin pienessä avustajaroolissa humalaisena joulupukkina ensiavussa. 

Veden vartija on kallein Suomalaisen naisohjaajan ohjaama elokuva. Sen budjetiksi kerrotaan jopa yli 4,1 miljoonaa euroa. Näkyykö se elokuvassa?

Elokuvan idea on, että ollaan dystooppisessa Suomessa joskus tulevaisuudessa. Vesi on loppunut ja armeija hallitsee jäljellä olevia vesivarantoja rautaisella otteella. Isänsä perintönä nuori Noria (Saga Sarkola) haluaisi jatkaa kylän teemestarina, mutta isänsä kuollessa hänen taakakseen sälytetään muitakin suuria salaisuuksia. 

Hänen köyhempi ystävänsä Sanja (Mimosa Willamo) saa kärsiä, armeijan yhä tiukentaessa veden saamista.  Noria joutuu keskelle juonitteluja ja terroristien hyökkäyksiä selvittäessään, onko maailmassa vielä makeaa vettä jossain? Samalla kun hän joutuu myös taistelemaan sydämen asioista kylään saapuneen Taron (Lauri Tilkanen) kanssa. 

Elokuva ei missään nimessä ole huono. Ehkä isompana miinuksena näen taustalla olevan monimutkaisen alkuperäisteoksen, josta on yritetty ympätä tarinaan jopa liikaakin juonikuvioita, ja toisaalta elokuva valitettavasti pitkittää taas tiettyjä kohtauksia turhaankin, ja tämä kaikki kuitenkin noin tunti 40 minuuttiin.

Osa asioista jää hieman sekaviksi, ja toisia taas alleviivataan turhankin tehokkaasti.

Elokuvan budjetti näkyy. Puvustus on mustaa ja tyylikästä. Ajoneuvot, dronet, sotilaat ja itse kylä näyttävät hyviltä. Toisaalta samoissa lavasteissa pyöritään jopa hieman liiankin paljon.

Maisemat, luonto ja ihmiset on kuvattu kauniisti ja tyylikkäästi. Tämän Saarela kuvaajansa kanssa taitaa hienosti. 

Parasta elokuvassa on vahvat pääosan esittäjät, jotka kaikki tekevät upean tasaista työtä, astumatta kukaan toistensa varpaille. Sarkola, Willamo, Tilkanen, Minna Haapkylä ja Pekka Strang. 

Jo Ahaa-teatterin näytelmän jälkeen teki mieleni tarttua kirjaan ja lukea se. Nyt tämä fiilis vain vahvistuu, koska tajuan, miten monimuotoisesta teoksesta täytyy olla kyse. Elokuva ei ehkä tällaisenaan ihan yllä siihen. Mutta pääosin pidin leffasta ja hyvillä mielillä sen katsoinkin.