Stalin kuolee

Arvio

Kuva: Heikki Järvinen

Kuvassa: Antti Mankonen, Katriina Lilienkampf ja Ville Mikkonen

Totuudelliset historian tapahtumat kääntyvät loistavaksi mustaksi komediaksi

Moni tietää elokuvan Stalinin kuolema (2017), mutta harvempi tietää, että se perustuu alunperin Fabien Nuryn käsikirjoittamaan sarjakuvaan La Mort de Staline, jonka sarjakuvakuvituksesta vastasi Thierry Robin. Sarjakuva ilmestyi alunperin kahdessa osassa, vuosina 2010 ja 2012. Itselleni tällainen tieto on tärkeää, koska olen myös sarjakuvakriitikko. Rakastan sarjakuvia. Harmikseni tämän teoksen ja minun tieni eivät ole kohdanneet, mutta toivottavasti tulevaisuudessa.

Nyt Antti Mikkola on sovittanut ja ohjannut sekä elokuvaan että sarjakuvaan perustuvan näytelmän Frenckelin kotoisalle lavalle. Timo Mikkola on suomentanut tekstin.

Esitys kertoo Stalinin viimeisistä hetkistä. Ensin hänet löydetään kohtauksen saaneena huoneesta, lattialle tuupertuneena. Paikalle saapuu ryhmä Neuvostoliiton silloisia johtohenkilöitä, Stalinin oikeita ja vasempia käsiä. Yhdessä tilannetta aletaan purkaa. 

Kutsuako lääkäri? Miten tiedottaa tilanteesta kansalle (veljille), Stalinin lapsille? Lopulta Stalin kuolee. Seuraa ruumiinavaus, ja sen jälkeinen sekasorto hautajaisineen. Koko teksti perustuu totuuteen. Ja historiankirjat eivät todellakaan varmastikaan kerro koko totuutta, mitä oikeasti tapahtui itse kuolemaan johtaneissa asioissa, ja varsinkaan valtakamppailusta isojen herrojen kesken, kuoleman jälkeen.

Fabien Nury on kirjoittanut oman historiansa. Se pursuaa mustaa huumoria, makaaberiutta ja käsittämättömiä roolihahmoja. En yhtään ihmettele, että ainakin sarjakuvaversio on Venäjällä kiellettyjen listalla!

Mikkola on löytänyt Tampereen teatterin näyttelijöistä oivat hahmot jokaiseen rooliin. Näytelmässähän suurimman osan uskomattomista rooleista tekevät naiset, miesten rooleissa.

Ohjaus vierittää tapahtumia kaikessa naurettavuudessaan jouhevasti, jopa sarjakuvamaisesti eteenpäin kiihtyvällä temmolla. Hieman joukkohälinäkohtauksissa karataan sekasorron puolelle, mutta sekin kuuluu asiaan ja juoneen. 

Koko päänäyttelijöiden ryhmä tekee uskomatonta työtä lavalla. Kaikki ovat kuin valettu rooleihinsa. Ja Frenckelin lava on juuri sopiva tällaiseen pikkutarkkan detaljointiin pienine ilmeineen ja eleineen. 

Myös Suomen teatteriopiston opiskelijat loistavat lavalla. Heistä huokuu teatterinammattilaisten tulevaisuus.

Sen verran sanon, että pidin äärettömän paljon Ville Mikkosen useasta roolista, jotka hän vetää lavalla silmiähivelevän taidokkaasti. Jätkässä on munaa ja rautaa. Ja näkee, ja tuntee katsomossa saakka, että Mikkonen rakastaa työtänsä, ja rooliansa. 

Jotenkin kuitenkin eniten ihastuin Eeva Hakuliseen Nikolai Bulganin roolissa. Hakulinen tekee työnsä lavalla niin uskottavasti punakkana sotilaallisena Neuvostoliittolaisena, kiroillen, ähisten ja kroppaansa vastaan taistellen, että välillä unohtaa katselevansa useita hienoja, herkkiäkin rooleja tehnyttä naisnäyttelijää. Jokainen ele ja ilme, ja puhina tuntuu vallan aidolta. Tässä on rooliin heittäytymistä täydellä kympillä. 

Kamalan ihana, tummanpuhuva ja inhottavan hauska näytelmä, jossa saa useasti kysyä itseltään: saako tälle ihan oikeasti nauraa? Ja mielestäni saa. Varsinkin kun seuraa, mitä hulluutta tuolla naapurissa taas tapahtuu. Toistaako historia jälleen kerran itseään? Eivätkö ne koskaan opi?

Gekko

Tampereen omaksensa havainnut mediaseksikäs persoona, joka osaa kritisoida, mutta kestää myös kritiikkiä, ja on aina valmis kokeilemaan uutta. Löytänyt kirjoittamisen riemun uudestaan. Rakastaa kutsuja VIP-tapahtumiin ja edukasta valkoviiniä.

Lue lisää