Katrina

Rouhea rakkaustarina ja vahvan naisen elämäntarina

Tampereen Työväen Teatteri ottaa rohkeasti ohjelmistoonsa oman saaristolaispuhenäytelmän kuin Helsingissä nähty Myrskyluodon Maija ovathan merellisten teosten kirjailijat keskenään pikkuserkkuja.  Katrina tuskin niin tunnettu, mutta kirjana 1930-luvulla julkaistu Katrina on saatu nyt hienosti tiivistettyä TTT:n päänäyttämölle. Käytän sanaa tiivistetty sekä hyvässä että pahassa. 

En tiedä kuinka moisesta tiiliskiviromaanista on kyse, mutta kyllä näytelmän pituus melkein kolmessa tunnissa väliaikoineen tarvitsee ratkaisuja tekstin kanssa. Ja niitä on tehty.

Katrina (Jonna Järnefelt) avioituu saaristoon merimies Johanin (Jyrki Mänttäri) vaimoksi. Pian totuus paljastuu. Yhteisö on tiukka, yhteen hitsattu ja arki on työntäytteistä. Mies on suurimman osan ajasta merillä. Ja kuten tällaisiin teksteihin kuuluu, kaikki on raastavaa, rankkaa, kuluttavaa, kuolemaa ja surua. Neljä lasta, joista suurin osa haikailee isänsä jalanjäljissä merelle. Vuodet vierivät ja naisesta kuoriutuu elämän kovettama sankaritar, joka luo yhteisöön uusia sääntöjä. Siinä samalla pitäen kynsin hampain perheestään kiinni kaiken surun ja kaaoksen keskellä.

Hyvin perinteinen teksti, vaikka toisaalta tuntuu kuin katselisi läpi muutaman Dynastian kauden tai minkä tahansa sukukroniikan, mutta suomalaisittain tummuudessa rämpien. Samankaltaisia tekstejä tässä maassa riittää, mutta kyllä minä tästä pidin. Pidin siitä, että pitkästä aikaa sain kokea perinteisen vankan puhenäytelmän, jossa on tarpeeksi klassisuutta.

Kaikki asiat ohjauksesta lavastuksiin ja valoista hiuksiin toimivat. Jäin kuitenkin miettimään, onko tämä kuitenkaan ihan ison näyttämön täyttävää kamaa? Olisiko tämä voitu kuitenkin toteuttaa vielä perinteisemmin esim Salmelaisen näyttämöllä?

Koska tekstiä on paljon, tarina eteni nytkähdyksellisesti, osittain pikakelauksena. Paljon varmasti olisi draamaa löytynyt skipatuista kohdista, paljon oli silti vieläkin turhaa. Mutta tällaista tekstiä on todella haastavaa lähteä pilkkomaan, joten ymmärrän ratkaisut täysin. 

Jonna Järnefelt oli vaativassa vanhenevassa pääosassa huikea. Voimallinen, eläytyvä ja kehostaan paljon antava. Tykkäsin paljon Heli Hyttisen Elvirasta sekä Jyrki Mänttärin Johanista. Jukka Vahter tekee hienon debyyttinsä isolla lavalla Viktor Blomina.  Ja jälleen kerran nuoriso verrattuna hieman varttuneempaan näyttelijäkaartiin sulatti sydämeni. Saska Pulkkinen yhtenä lapsista ronskeilee roolillaan varastaen (hieman puuduttavan) kakkospuoliskon täysin. Ja Teija Auvinen kirjailija–kertoja Sally Salmisena loistaa roolissaan tarinankuljettajana – nerokkaasti tekstiin kirjoitettuna hahmona.

Mainiota saada perinteistä, klassista tekstiä lavalle ja nimenomaan päänäyttämölle – ei aina sitä glitteriä ja kultakimallusta. Miten överiin totutettu yleisö tällaiseen perusmeininkiin osaa palata j a sen ottaa vastaan? Sen heitän kysymysmerkkinä.