Idän pikajunan arvoitus

Murhaklassikko tuulettaa itsensä teatteri-ilmaisun kärkeen

Väitän, että Ville Majamaa on maailman paras Hercule Poirot. Kannattaa hakeutua eturivin paikoille, että näkee hänen pienet kulmakarvan nostonsa, silmien siristykset ja viiksien sipaisut. Nyt on rooli saatu oikealle näyttelijälle, ja se saatetaan täydellä kympillä maaliin saakka!

Hercule Poirot lienee kaikille tuttu? Ja Agatha Christien yksi tunnetuimmista kirjoista Idän pikajunan arvoitus varmasti yhtä tunnettu. Poirot matkaa junalla kera mielenkiintoisten kanssamatkustajien, kunnes juna pysähtyy lumikinokseen, ja yksi matkustajista kohtaa kauhean loppunsa. 

Poirotin tehtävä on saada selville, mitä tapahtui? Kaikilla matkustajilla on epäilyttävät taustansa ja syynsä. Vyyhti on haastavaa purkaa, mutta belgialainen etsivä tietenkin löytää juonen rikoksen takaa. Enempää näytelmää ei tarvitse selittää. Se on klassikko.

Ja nyt klassikko antaa katsojille täydellisen viiden tähden viihdyttävän teatterielämyksen Tampereen Teatterin näyttämöllä. Klassikon pitää näyttää klassikolta, ja sen pitää tuntua siltä. Mutta silti se ei saa olla pölyttynyt.

Antti Mikkolan ohjaus, kera huikean työryhmän vyöryttääkin yleisölle ihan mahtavan viihdepläjäyksen. Se tuntuu iholla, se polttaa verkkokalvoilla. Lisäksi se saa koko katsomon hypähtämään yhtäaikaisesti säikähdyksestä ilmaan ja osaa myös antaa naurahtaa. Oivaa ja täydellisen nautittavaa teatteria uudehkolla twistillä. Antti Mikkola. Näin teatteria kuuluu tehdä. Hyvä sinä!

Tempo on välillä viihdyttävän verkkaista, kunnes taas mennään junan kyydissä tuhatta ja sataa. 

Teppo Järvinen loistaa lavasuunnittelussaan. Katsoja ON mukana junassa. Vaikka aina välillä kritiikeissäni mainitsen, että koko ajan lavasteilla ei tarvitse kikkailla, tässä se nimenomaan kuuluu asiaan. Ei kikkailua turhan kikkailun vuoksi, vaan se, miten kokonainen juna muuntautuu yhtäkkiä hytiksi, jossa makaa verinen ruumis.

Kallistuva junankäytävä kohtaus päästi suustani katsomossa vaikuttuneen ”ooh!” Huudahduksen. Jo pelkästään alkukohtauksen valosuunnittelu saa ihanat kylmätväreet iholleni. Tiedän jo siitä hetkestä eteenpäin, että Tiiti Hynniseen voi koko loppu näytelmän ajan luottaa. Valot ja videot ovat herkulliset. Ne ovat mielettömät!

Samoin jälleen kerran Hannu Hauta-Ahon äänisuunnittelu. Juna itsessään. Lumi. Uhkaavuus. Painostava fiilis. Kerrassaan ärsyttävän pelottavaa. 

Puvustukselle suuri kumarrus. Henkilöhamot olivat persoonia. Juuri sellaisia joiksi heidät haluaakin kuvitella. Tästä kiitos Mari Pajulalle. 

Ja aina yhtä luotettava hiusten, peruukkien ja maskien kanssa touhuava maan mainio taituroija Erja Mikkola. Varmaa ja kaunista työtä. Varsinkin Aino Karlstedtin meikki oli häikäisevä. 

Näyttelijät Kai Vaine, Pia Piltz, Jukka Leisti, Arttu Ratinen, Anna Ackerman, Ville Mikkonen ja Aino Karlstedt tekevät tästä näytelmästä juuri sen, miksi tälle näytelmälle on helppo antaa täydet viisi tähteä. He ovat kaikki lavalla tasaisen hyviä ja ylikin.

Yli vetää tietenkin Ville Majamaa, jota jo tuossa ylempänä alussa kehuinkin. En kehu enää enempää. Kysyn vain itseltäni, olenko koskaan ollut Villeä kehumatta?

Kaksi upeaa naisnäyttelijää tekevät myös herkulliset roolit. Tanjalotta Räikkä ylimeikattuhuulisena prinsessa Dragomirovina ansaitsee mehevät kiitokset mainiosta roolisuorituksestaan. 

Ja Elisa Piispasen räväkkää rietastelua Helen Hubbardin roolissa helmoineen oli kerrassaan riemukasta katsella. 

Täydellistä, jännittävää ja hienoa teatteria. Tätä teatterin täytyykin olla. Oli klassikko kuinka klassikko tahansa. Ei pölyyntynyttä pönöttämistä, vaan lahjakkuutta ja viihdettä lavan täydeltä.

Kiitos ja iso kumarrus viihteelle.