Reikäleipä

Yleisö saa sitä mitä haluaa odotetussa jatko-osassa

Lukaisin tuossa juuri muistinvirkistämiseksi arvioni näytelmäsarjan edellisestä osasta Hevosten keinu. Olin hämmentynyt omasta kirjoituksestani. Lienee olen ollut pahalla tuulella tai jotain. No tämän näytelmän kohdalla olen täysin toista mieltä. Edes kesken esityksen, koko talon tyhjentänyt palohälytys ei minua haitannut.

Kotalan perheen edesottamuksista kertova viides näytelmä, Reikäleipä on upea teos monessakin mielessä. Tähän kohtaan huomautan, että sitä ihan ensimmäistä, eli Suomen hevosta en ole nähnyt. Muut osat kylläkin.Harmikseni tämän Reikäleivän ehdin vasta nyt katsomaan. Ensi-illasta on kulunut jo reilu kuukausi. Toisaalta näytelmähän on varmasti muhentunut juuri sopivasti tähän mennessä. 

Tällä kertaa Kotalan perhe on palannut Euroopan reissultansa ja arki talossa, oikeastaan talon pihalla on täynnä arjen lumoavia tapahtumia. Pajunvitsoista tehdyistä koreista ja muista asioista ei meinaa tulla oikein mitään, kun porakonetta ei löydy. Äite, TaimiTerttuli (Ola Tuominen) haluaa asua Ladassa, koska haluaa rauhaa ja yksityisyyttä. Ailin entinen mies, Lassi Kotala (Mika Honkanen) ja Kai Kotala (Aimo Räsänen) juonivat Äiten suonomistuspapereiden perään, niillä kun voisi porakoneen ostaa, ja rahaa jäisi vielä muuhunkin. Aili Kotala (Tuire Salenius) uppouttuu omiin muisteloihinsa ja Jaana Kotalalla (Miia Selin) on omat kiireet verkostoutumisen kanssa. 

Juonta on ihan turha tämän enempää yrittää selittää. Se kun on aivan ihanan outo ja pimeä. Toki katsomisnautinto on ehdottomasti parempi, jos edelliset osat, tai edes jonkun niistä nähnyt. Helpottaa huomattavasti päästä tämän perheen puuhasteluihin mukaan.

Ja vastaanotto Kotalan elämään on lämmin. Käsikirjoittaja-ohjaaja Sirkku Peltola on luonut hurmaavan tarinan, joka on oikea sanallinen käsikirjoituksen ilotulitus. Kerrankin olisin toivonut ottavani muistiinpanovehkeet mukaani katsomoon. Sanallisia ja lauseellisia helmiä pommitetaan katsojalle sellaisella tahdilla, että oikein hengästyttää. 

Katsomossa tirskuu ja nauraa tahattomasti, suorastaan vahingossa. Välillä toki vakavoituen. 

Välillä teksti pääsee jopa hieman puuduttamaankin, mutta pian taas mennään täysillä kuin vuoristoradassa ikään. Helpolla katsojaa (varsinkaan kuuntelijana) ei päästetä.

Eniten pidin kohtauksesta, missä näyttelijät ovat lavalla itsenään, ennen kuin taas peruukki pistetään päähän, ja rooli ottaa vallan. Upea oivallus. Nyt kerrankin Kotalat ovat oikealla lavalla. Eino Salmelaisen näyttämöllä. Tämä tila on juuri sopiva tälle näytelmälle. Päänäyttämö on liian iso ja laakea. Täällä pääsee tunnelmaan mukaan paremmin.

Lavastus, valot yms. ovat juuri sopivan yksinkertaiset ja sellaisen ”oikean teatterin” fiiliksen luojat. 

Mitä sanoisin näyttelijöistä? Voisin sanoa kaikkea ja paljon. Sen ainakin sanon, että kaikki roolit on jälleen mitoitettu ja täytetty juuri oikeilla näyttelijöillä. Kukaan ei tule yli muiden. Kaikki tekevät hillittömän laadukasta ja rooliansa vastaavaa jälkeä.

Mutta kyllähän aina, kun Ola Tuominen Äitenä käväisee lavalla, nauru irtoaa. Myös Aimo Räsänen on hillitön Kai Kotalana. Niin hillitön, että saa pari kertaa vastanäyttelijätkin putoamaan. Pidättelemään nauruaan. Upeaa upeaa kaikilta. Lieneekö Peltolalla jo jatko-osa suunnitteilla? Toivotaan niin. Ainakin lopun clifthanger viittaisi siihen suuntaan.