Aina joku eksyy

Näytelmää katsoessa eksyy pimeisiin muistoihinsa

Jos olet syntynyt joskus 70-luvulla tai kasarin alussa, tämä näytelmä varmasti ottaa sieluusi. Se ei välttämättä ole sinun perheesi, mutta ehkä joku hyvä leikkikaveri just siitä naapurista. Alkoholismi, meille suomalaisille liiankin tuttu juttu. Valitettavasti aivokasvain vei meiltä jo 37-vuotiaana upean kirjoittajan Reko Lundánin. Ties mitä iloja, suruja ja totuuksia hän olisi meille vielä voinut ammentaa.

Aina joku eksyy (1998) on varmasti hänen tunnetuin näytelmänsä, jota katsomatta ei voi katsomossa olla kylmänä. Se kertoo sukutarinan Rinteiden perheen elämästä. Kaksosista, isästä ja äidistä. Ja suunnistuksesta, Tiina Lillakikista, hiihdosta, ja urheilusta muutenkin. Urheilu tarinassa on hieno sivuseikka, miten sitä viedään eteenpäin. Oikeasti se on tarina äidin alkoholismista. Ja kaikesta kaikkien tapahtumien ja suvun ympärillä. 

Alkuasetelmassa äiti (Mari Turunen) on saanut aivoinfarktin ja kaksoset saapuvat äitinsä sairaalavuoteelle. Tästä alkaa muisteloiden vyyhti purkautumaan.

Tämä on mulle tärkeä, iso ja herkkä teksti. Olen nimittäin noin vuonna 2003 Tampereen Ylioppilasteatterilla suunnitellut kyseiseen näytelmään hiukset. Eli teksti on tuttu ja esityksen silloin nähnyt lavalla kymmeniä kertoja. Hämmästyttävää oli, etten ihan kokonaan muistanut, mitä tässä tulee tapahtumaan. Mutta silti monet vuorosanat pakkautuivat mieleeni täysin selvänä, kuin selkärangasta. Ja jonkun muunkin version olen tästä nähnyt. Joten nyt kun tällainen ainaisen upea teksti tuodaan jälleen kerran framille, en voi kuin kumartaa ja kiittää. 

Mikko Saastamoisen lavastussuunnitteluun tuo mainiota yksinkertaisuutta Jaakko Kiljusen ohjaukseen ja sitä myötä Ville Tolvasen videosuunnitteluun. Teksti, joka on suht hyppelehtivä, saa ehkä hieman selkeytetymmät raamit. 

Jämäkkä. Olisi ehkä sana mitä haen. Helpottaa katsomista. Upeita rooleja kaikilta. Uusia kasvoja lainassa, vanhoja upeita rakastettavia konkareita. Kai Vaine selkeästi nauttii päästessään hyppelehtimään lapsi roolista aikuisempaan. Sitä on kiva seurata. Ehkä aiempien roolien jälkeen tällaista on miellyttävää tehdä.

Mari Turunen aivohalvausäitinä tekee ihanan herkistyttävän ja ärsyttävän roolin niin videolla, kuin lavallakin. Marista on aina niin moneksi. Siksi arvostan häntä ja taitojaan.

Pidin erityisesti Ilona Karppelinin muuntautumiskyvystä ja viehätysvoimasta lavalla. Rooleista löytyi tunnetta ja sitoutumista. Kaunista nuorta voimaa. Sitä löytyy myös Vili Saarelan jämäkästä ja itsevarmasta suorituksesta. Kumpikin lainassa Nätyltä. Uskoisin, että näitä kahta nähdään vielä paljon näyttämöllä. 

En ehkä loppujen lopuksi antaisi toteutuksesta kokonaisuudessaan kuin ⅘. Mutta koska kun tämä teksti vaan on niin kova ja upea. Kamalan surullinen ja ahdistavan hauska kaikkine detajeineen, on mun pakko kuitenkin antaa täydet tähdet.